Monet nuoret viettivät jälleen tänä keväänä ylioppilasjuhliaan ja uurastivat jatko-opiskelujen pääsykokeita varten. Joka kevät samaan aikaan mieleeni muistuu myös se aika, jolloin olin itse samassa tilanteessa. En tiennyt lainkaan, mitä haluaisin isona tehdä tai mitä haluaisin lähteä opiskelemaan. Johonkin kouluun oli kuitenkin haettava, sillä pelkällä ylioppilastutkinnolla ei pitkälle pötkittäisi.

Muistan heti lukion jälkeen hakeneeni useampaankin yliopistoon, koska se kuulosti hienolta, fiksulta ja järkevältä ja kaikki kaveritkin tekivät niin. Pääsykokeissa katselin kysymyspaperia, ja ympärilleni, ja mietin että tämä ei ole minun paikkani. Sitten menin armeijaan.

Armeijavuoden jälkeen jatko-opiskeluihin hakeminen oli jälleen ajankohtaista. Olin edelleen lähes yhtä hukassa, joten hain vain joihinkin kouluihin, jotka kuulostivat kivoilta. Tällä kertaa valitsin kuitenkin hakupaperiini vain ammattikorkeakouluja, sillä pänttääminen, luennot ja tenttikirjat eivät ole se, missä koen olevani vahvuusalueillani.

Hain ja pääsin Haaga-Heliaan, Porvoon kampukselle opiskelemaan matkailun restonomiksi. Kuvitelmissani se kuulosti hyvältä, sillä olenhan aina pitänyt matkustelemisesta. Opiskelu oli kivaa ja tykkäsin ammattikorkeakoulun projektilähtöisyydestä. Tenttejä ei ollut paljon, vaan suurin paino arvioinnissa oli isommissa projekteissa, joissa saimme oppia itse tekemällä, tapahtumia järjestämällä ja matkoja suunnittelemalla. Se sopi minulle. Luokkamme oli täynnä mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, joista sain hyviä ystäviä.

Opiskelujen edetessä totuus restonomin työelämästä valkeni. Apua… ajattelin, sillä se ei kuulostanutkaan enää yhtään niin houkuttelevalta. Kävin kuitenkin koulun ilolla loppuun ja sain tutkinnon, ihan hyvät arvosanat ja rutkasti itsevarmuutta, kokemusta ja verkostoni laajenivat hurjasti.

Nyt olen ollut vuoden valmis restonomi, mutta en ole tehnyt päivääkään koulutustani vastaavia palkkatöitä, sillä opiskeluaikana löysin oman juttuni, perustin toiminimen ja teen töitä itsenäisenä yrittäjänä. Sain onneksi Haaga-Heliasta hyvän pohjan yrittäjäksi ryhtymiseen. Pystyn myös nykyisessä työssäni hyödyntämään yllättävän monia koulussa opittuja juttua, vaikka toimialani ei suoranaisesti liity mitenkään matkailualaan.

Elämä siis järjestyikin kuin itsestään ja löysin itseni unelma-ammatista. Piti vain olla avoin, rohkea ja valmis oppimaan uutta.

Ehkä alkaakin olla aika ajatella koulutusta uudella tavalla. On selvää, että koulutus on aina kannattavampaa kuin esimerkiksi kotona toimettomana lorvailu, kaljan kittaaminen, tai lottovoitosta unelmointi. Itselle sopiva koulutus kannattaa sekin – ainakin miltei aina – ja on ehdottomasti koulutuksia, joiden arvo on aika itsestään selvää.

Se, mikä ei enää kannata, on idea siitä, että yliopistoon pitäisi mennä vain siksi, että kaverit tekivät niin. Ei myöskään kannata on opiskella jotain tietämättä miksi. Ei kannata luottaa siihen, että koulutus on taikakalu, joka itsessään luo työpaikan ja tulevaisuuden. Titteliäkin suurempi merkitys on omalla innostuksella, asenteella ja halulla kehittää itseään kohti sitä, mikä tuntuu omalta jutulta.

Emilia Ristola

Kirjoittaja on 25-vuotias Virolahdella syntynyt matkailun restonomi