Kuten tiedetään, liikun melko paljon lähialueen kaduilla ja maanteillä pääasiassa kestopäällysteellä. Siksi olen havainnut, että Haminassa on puhjennut jo päättyväksi luultu epidemia mustien kuminpolttamisjälkien jättämisestä kestopäällysteeseen. Tuollaisia auton kahden pyörän jättämiä jälkiä kaduilla ja teillä, sekä ilmeisesti mopoilla tehtyjä pyöreitä ufojen laskeutumisjälkiä näkyy risteyksissä ja kentillä keskikaupungilla ja kauempanakin.

Kun harrastan kotimaan matkailua myös muualla maakunnissa, niin voin todeta tämän olevan hyvin haminalainen ilmiö, joka on lähes kadonnut isommista kaupungeista.

Kuten olemme valtakunnallisten ja paikallisten asiantuntijoiden kirjoituksista saaneet lukea, noiden kalliiden jälkien jättäjänä ei voi olla nuoriso. Eiväthän fiksut nuoret voi olla niin typeriä, että pilaisivat elinympäristönsä samalla rikkoen ajoneuvojensa renkaat ja voimansiirtolaitteet sekä tuhlaisivat polttoainetta haaskaten rahaa. Nuorillahan on elämä edessään ja siksi koko tulevaisuuden vastuu kannettavanaan.

Siksi epäilenkin asialla olevan turhautuneiden nuorekkaiden ja urheilullisten seniorikansalaisten ja harmaiden panttereiden, jotka haluavat jättää jäljen hiipuvasta elämästään. Ovat siinä papparaisten ja mummelien korollat ja samarat kovilla, sekä tunturien ja soliferien renkaat sileinä.

Muistelen muuatta tilannetta viime vuosisadan 1960-luvun lopulta, jolloin ajoin etuvetoisella saksalaisvalmisteisella laatuautolla Wartburgilla Päijänteen itäpuolella kartaltakin katsoen ylämäkeen pohjoiseen ja siellä edelleen hiekkatiellä jyrkkään ylämäkeen. Rouva puoliso istui pelkääjän paikalla vieressäni isojen miesten isäni ja serkkuni istuessa takapenkillä.

Silloin ylämäessä paino siirtyi enenevästi auton taka-akselille ja heikonkin moottorin voimin etupyörät alkoivat pyöriä tyhjää sinkoillen kiviä ympärilleen. Vauhdin hidastuessa auto jäi lopulta paikalleen etupyörien pyöriessä, joten piti peruuttaa edellisen mäen päälle ja sieltä ottaa vauhtia, jotta selvittiin tuon vaikean mäen yli.

Mikäli tie olisi ollut kestopäällystetty, mustia jälkiä olisi jäänyt ajelusta ja elämästä joksikin aikaa siihen, mutta irtohiekka peitti nopeasti jäljet. En siis tuolloin saanut jätetyksi jälkiä kestopäällysteeseen ja nyt takavetoisella luistonestojärjestelmällä varustetulla ajopelilläni en siihen kykene. Onnekseni en koe olevani nuorekas ja urheilullinen ”entinen nuori” (tai etninen-), vaan tiedän olevani tämänkin jutun allekirjoituksen arvonimeni mukainen ja lisäksi persaukinen, joten voin oikeiden fiksujen nuorten tapaan jättää vaaralliset ja kalliit pyöritykset, luistelut ja vingutukset tekemättä.

Tekninen osaamiseni ajolaitteiden virittelyssäkin on hyvin vajavainen, sillä varsinaista oppia siihen en ole saanut. Tuskin olisinkaan päässyt koulukaupunkini Porin ammattikoulun autopuolelle opiskelemaan pääsykokeen vaikean suullisen tentin kysymyksen takia. Siinä kuulemma kysyttiin: ”Luettele kolme d-konsonantilla alkavaa automerkkiä”, johon oikea vastaus oli ”Rotke, Ratsun ja Riisselimersu”.

Onko elämästämme sitten jäätävä jälkiä? Ainahan jotakin jää joksikin ajaksi halusi tai ei, mutta hyvin nopeasti ne unohtuvat ovat ne sitten mitä hyvänsä. Veneen jälki vedessä ei kovinkaan kauaa kestä ja jonkin ajan kuluttua ovat mustat jäljet kestopäällysteestäkin hävinneet.

Lapsuudessani kuulin sanonnan ”Mikään ei ole ikuista, paitsi Vensperin (=Svensberg) kiviaita”. Jokin aika sitten ajellessani lapsuuteni maisemissa havaitsin tuon ”ikuisen” kiviaidan melko rapistuneeksi. Saatuani olla aikoinaan Urho Kekkosen hautajaisissa olen tullut hyvin epäileväksi meidän kenenkään maalliseen ikuisuuteen ja jälkien pysyvyyteen. Oletan myös melko turhaksi, kannattamattomaksi ja jopa haitalliseksi elämän jälkien jättämisen kestopäällysteeseen.

Elokuuta on vielä jäljellä, joten elellään sitä mukavasti!

Juhani Leinonen

Soittajavanhus, humpuukin yleismies.