Tuskin tanssii, vaikka kysymyksessä on Ylen ja julkkisten toteuttama Suomi 100 v -haaste. Koko kansan juhlatanssin musiikiksi on valittu Robinin Hula Hula, koreografia Reija Wäreen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman suosijana täytyy tunnustaa, että on hiukan haastavaa katsella nykytanssien toteutuksia. Juhlavuoden tanssiohjelmissa esiintyneitten mukaan kaikilla on kuitenkin kivaa, ja parasta on sitten juhannusaattona, kun oletettavasti koko kansa tanssii eri puolilla Suomea klo 22. Herää ajatus, onko kyse ruudun vetovoimasta vai aidosta tanssihalusta.

Jo esihistorian aikaan tanssiksi nimitetyllä rytmisellä liikkumisella kutsuttiin sadetta, juhlittiin syntymää ja avioliittoa. Hengille ja jumalille kiitettiin elämästä, hautajaisissa kunnioitettiin kuolemaa, eikä sotimaankaan lähdetty ilman rituaalitansseja. Rytmi sykki jokaisen verenkierrossa syntymästä kuolemaan ja sykkii yhä.

Mutta ihminen on outo otus, joka haluaa ohjata vahvasti omilla ajatuksillaan toisten elämää. Cicero jo ennen Kristuksen syntymää ilmaisi mielipiteensä tanssista: ”Kukaan ei tanssi, ellei ole humalassa tai henkisesti tasapainoton.” Moni on nykyaikanakin samaa mieltä. Mutta vielä pitemmälle meni kristillinen kirkko, joka vetosi ”lihan” ja hengen vastakohtaisuuteen ja kielsi tanssin syntinä.

Kielteisistä ajoista ja asenteista huolimatta tanssista on monelle tullut merkittävä harrastus tai ammatti, huvittelutapa ja taidemuoto. Tanssin avulla kilpaillaan ja hoidetaan terveyttä. Useimmiten kylkiäisenä saa hyvän olon, vahvan itsetunnon ja oman yhteisön. Hyvistä puolistaan huolimatta tanssi ei kuulu yleisesti hyväksyttyihin liikuntalajeihin ja tuskin tulee pitkään aikaan kuulumaankaan, koska peruskoulun liikunnan ja musiikin uudet oppisisällöt eivät edes mainitse tanssimista.

Minä kuuluin paritanssinuorisoon ja muistan hyvin lauantaireissut Metsäkylän seurantalolle, tietenkin rippikoulun jälkeen, kun oli saanut kansanomasesti virallisen ”naimaluvan”. Oli pakko osata valssia, foksia ja jenkkaa. Hakijalle, joka ryntäsi salin toiselta seinustalta rohkeasti pokkaamaan tyrkyllä olevia tyttöjä, ei sanottu ei. Niinpä tansseja harjoiteltiin kotona ”Lauantain toivottujen” aikana tai seurantalolla gramafonilevyjen tahdissa ja nähtävästi niin tehokkaasti, että tanssiminen kiehtoo yhä. Kantririvitanssi, jossa ei tarvita paria, osui onneksi kohdalleni, ja tanssiminen voi jatkua kunnon vuoksi ja omaksi iloksi niin kauan kuin jalka nousee.

Kansainvälistymisen myötä tanssikulttuuri ammensi uusia lajeja, nyt jo yli viisikymmentä vaihtoehtoa. Tanssiorkesterit ja -paikat vaihtuivat diskoihin, välkehteleviin kattopalloihin, levymusiikkiin ja yksilötansseihin. Uuden nuorison naiset ryhtyivät joraamaan keskenään, ja miehet heittäytyivät seinustoille tarkkailemaan tarjontaa, vanhat perässä. Vain muutama rohkea mies veteli Saturnight Feveriä ja sai osakseen ihailua. Isojen volyymien keskellä oli vaikea jutella, kuulemisesta puhumattakaan. Parinetsintä siirtyi baaritiskeille, puistoihin ja festareille.

Uusista tyyleistä huolimatta tanssin taika on säilynyt. Tanssimusiikki pistää pyllyn pyörimään ja varpaat vipattamaan aina vaippapeppuisista muksuista hoitokotien vanhuksiin. Harrastaja, olkoon perinteisen tai modernin tai vaikkapa rapin tai taidetanssin edustaja, uskoo vähättelijöistä huolimatta tanssin vahvaan merkitykseen, otaksuttavasti myös juhlavuoden haasteen toteuttajat. Muutoinhan ei olisi koko kansan juhannustannsseja ruvettu järjestämäänkään.

Toivotaan, että yöttömän yön kansa ottaa haasteen vastaan, nauttii hulahulasta ja tanssii juhannuksen jälkeenkin, ja ne, jotka eivät halua tanssia, saavat kokea muita mukavia elämyksiä juhlavuotemme suvessa.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.