Mikä Suomessa on parasta? Tällä viikolla tätä kysytään todennäköisesti vähän kaikkialla. Moni vastaa jotain luontoon, turvallisuuteen ja rauhaan liittyvää. Ehkä mainitaan peruskoulu, tasa-arvo ja vaihtelevat vuodenajatkin. Linnan juhlissa puhutaan itsenäisyydestä ja vapaudesta.

Eteläsavolainen paikallislehti otti varaslähdön ja esitti tuon kysymyksen katugallupissaan jo viime viikolla. Luonto sai sielläkin paljon mainintoja, mutta eräs vastaaja oli rohkeasti omanlaisensa. ”Popeda”, kuului naisen vastaus kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Naurattihan se tietysti, kun tuli niin yllättäen. Olisi voinut kuvitella, että musiikista esille nousisi korkeintaan jotain ulkomaillakin menestynyttä tai ehkä mahtipontinen Finlandia. Vaikka mistä sen tietää, ehkä Popedan suuret ajat ovat vielä tulossa. Ehkä ensi vuonna uutisoidaan, että Euroviisujen karsinta jätetään taas väliin ja paikalle lähetetään Tampereen miehet ihan ilman äänestyksiä.

Oikeastaan ei saisi naureskella, koska vastaus oli ihan kelvollinen. Popedahan on vähän niin kuin Suomi. Popedallakin on tänä vuonna juhlavuosi, vaikkakin vain 40 vuoden. Ovat sisukkaita rokkiäijiä, jotka eivät ainakaan laulujensa perusteella sylje lasiin tai karta tarpeen tullen kirosanoja. Silti heidän lauluissaan on myös niitä miehiä, jotka jäävät kotiin vaipanvaihtoon, kun vaimo lähtee armeijaan. Ja kysyvät, tahdotko mut tosiaan, aamuteesi kanssas jakamaan. Herkkiäkin vielä!

Olisikohan Popeda jopa tavoittanut suomalaisuuden ytimen?

Minä tavoitan oman suomalaisuuteni parhaiten kotitaloni rappukäytävässä – tai itse asiassa eteisessä, juuri ennen rappukäytävään siirtymistä. Vaikka olisin kuinka myöhässä, minulla on silti aina hetki aikaa pysähtyä ennen oven avaamista. Täytyy kurkata ovisilmästä ja kuulostella, ettei siellä käytävässä vaan ole ketään. Ja jos on, niin odotellaan. Ei sitä, että rappuja kävelevä on ehtinyt mennä oveni ohitse, vaan vielä hetki senkin jälkeen. Ettei se naapuri vain ajattele, että olin siinä oven takana odottamassa ja kurkistelemassa.

Joskus yritän rohkaista itseäni liikkeelle ajattelemalla, mikä olisi pahinta, mitä rappukäytävässä voisi tapahtua. Sekö, että joutuisin rupattelemaan naapurin kanssa? Valittelemaan viime päivien kurjaa säätä tai yläkerran yksiöstä kantautuvaa kovaäänistä musiikkia. Milloin sellaista muka tapahtuisi?

Itse asiassa todennäköisempää ja pelottavampaa on, että kulkisimme naapurin kanssa peräkkäin rappuja alas ja kumpikin miettisi, pitääkö sanoa muuta kuin hyvät huomenet. Ei vain oikein saa aikaiseksi avata suutaan. Alaovelle päästessä on kulunut jo liian kauan, että voisi enää aloittaa keskustelua. Ja juuri silloin huomaa, että niin minulla kuin naapurillakin on kädessään roskapussi. Kiusallisuus siis jatkuu.

Ei minulla tietenkään ole mitään naapureitani vastaan, mutta jotenkin sitä vain haluaisi olla mahdollisimman huomaamaton. Ettei ainakaan erottuisi joukosta. Siksi lehden gallup-kysymykseenkin tulisi luultavasti vastattua, että parasta Suomessa on puhdas luonto ja turvallisuus.

Hienoja vastauksia nekin ovat, mutta onneksi edes joskus joku täräyttää rohkeasti tiskiin Popedan.