Yksi elämäni tärkeimmistä miehistä on Kalle. Kalle on pian 8-vuotias – ja kissa. Kissuudesta huolimatta käytän Kallesta tässäkin tekstissä ihan sujuvasti pronominia hän. Pahoittelen tätä, mutta ”se” olisi Kallen tapauksessa suurta vähättelyä.

Kallen elämän lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset. Hän syntyi kahden sisarensa kanssa ei-toivottuna lapsena. Sellaisille ei välttämättä aina käy kovinkaan hyvin. Onneksi Kallen ja siskojen tielle osui ihminen, joka ei vienyt heitä jätesäkissä saunan taakse, vaan toimitti pienokaiset eläinsuojelun huomaan. Reippaat siskot pääsivät uusiin koteihin heti luovutusiässä, mutta ujo Kalle jäi vielä väliaikaiseen hoitopaikkaansa. Hän oli herkkä nuori poika, joka piiloutui sängyn alle, kun paikalle tuli vieraita tai kun karskimmat kollit kiusasivat.

Näin Kallen kuvan nettisivuilla seitsemisen vuotta sitten, enkä sen jälkeen enää saanut häntä mielestäni. Olin haaveillut omasta kissasta, mutta Kalle ei ollut yhtään sellainen, jota olin etsinyt. Hän oli erivärinen, vähän vanhempi ja väärää sukupuolta. Silti palasin moneen kertaan katsomaan Kallen kuvaa. Hän katsoi minuun tietävän oloisena. Ei missään nimessä anellut, että ”valitse minut”. Ei, Kalle tuntui viestittävän, että hän oli jo valinnut minut, joten tulepa hakemaan. Ja minä menin.

Alkuaikoina Kalle ikävöi kovasti äitiään. Hän kiipesi syliini ja paineli kiivaasti tassuillaan mahaani – juuri niin kuin oli pikkupoikana tehnyt äidilleen, että saisi maitoa. Ehkä hän oli joutunut eroon äidistään liian aikaisin. Sellaista ei pitäisi kenenkään herkän pojan joutua kokemaan.

Päätimmekin yhdessä, että me kantaisimme kortemme kekoon kissojen paremman tulevaisuuden puolesta. Hoidimme ehkäisyasiat kerralla kuntoon eläinlääkärin vastaanotolla. Pienet nipsaisut vain siellä Kallen ”herkällä alueella”, eikä ei-toivotusta perheenlisäyksestä tarvitse enää koskaan murehtia.

Niistä vauvantekohommista ei muutenkaan ole huolta. Kalle ei nimittäin pyöri kylillä riiuureissuilla. Hän on tärkeä ja arvokas perheenjäsen, joten häntä ei hylätä ulkomaailman vaaroihin. Kalle ei joudu väistelemään autoja tai murehtimaan tautitartuntoja. Hän ei ajaudu kiistoihin muiden kissojen kanssa tai jää jumiin vieraiden ihmisten varastoihin. Kallella kävi tuuri; hän pääsi kotiin, jossa saa elää onnellisena sisäkissana.

Nyt Kallen elämän ainoat murheet ovat, tuleeko ruoka oikeaan aikaan, saako päiväunet nukkua rauhassa ja pysyykö pelottava pölynimuri varmasti komerossa.

Kaikille ei valitettavasti käy yhtä hyvin. Löytöeläintaloihin tuodaan vuosittain 10 000 kissaa, joista vain murto-osa haetaan takaisin kotiin. Todennäköisesti toinen 10 000 hylätään johonkin niin, etteivät ne koskaan päädy eläinsuojelun listoille. Siinä on 20 000 surullista tarinaa, joista jokainen olisi voitu estää ihan yksinkertaisella keinolla; rakastamalla ja arvostamalla kaikkia perheenjäseniämme, myös niitä viiksekkäitä.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta tekee töitä ympäristöalalla koko Kymenlaakson alueella.