Saattaa olla, että meitä Heidejä on kaksi. Elämässäni pääroolia vetää tämä tavallinen minä – se Heidi, joka on tuttu kaikille niille, jotka minut tuntevat. Sellainen vähän sarkastinen, mutta kuitenkin kiltti ja ystävällinen. Ihminen, joka ei oikeasti halua pahaa kenellekään.

Mutta sitten on se toinen minä. Se on Heidi, jota kukaan ei taida tuntea. Ei yhtään niin hyväntahtoinen, eikä ainakaan rauhallinen, saati positiivinen. Ja valitettavasti juuri tällä Heidillä on hallussaan auton avaimet.

Jotain ihmeellistä minulle vain tapahtuu aina, kun käännän avainta auton virtalukossa. Vaikka kuinka olisin etukäteen päättänyt ottaa rennosti, huomaan hermostuvani heti ensimmäisessä risteyksessä. Ärsyyntymiskynnys tuntuu olevan aivan mitätön. Pulssi nousee pienestäkin asiasta, jonka joku mielestäni tekee väärin. Ja vääriä ovat kaikki ne tavat, jotka ovat erilaisia kuin minun tapani.

En ymmärrä, miksi joku vaihtaa kaistaa ilman, että näyttää vilkkua. Tai miksi rampilla ei kiihdytetä. Miksi auringonpaisteessa ajetaan sumuvalot päällä, mutta sumuisella säällä ei käytetä edes ajovaloja? Miksi se autojonon toisena ajava ei lähde ohi? Miksi jalankulkijat eivät käytä heijastimia?

Huomaan ajattelevani, että kaikki muut tekevät minulle tahallaan kiusaa. Tukkivat tarkoituksella ohituskaistan ja vilkuilevat sitten taustapeilistä hekotellen samalla ilkikurisesti.

Vaikka todennäköisesti muilla on sama tavoite kuin minullakin: ajaa tavalla, jota itse pitää oikeana – ja päästä ehjänä kotiin. En vain tiedä sitä, koska kommunikointi autosta toiseen on lähes mahdotonta.

Pahin ongelma taitaa olla se, ettei toisia autoilijoita näe. Ei voi tulkita kasvojen ilmeitä tai eleitä. Ja ilman niitä on hankala päätellä, ajaako edellä hyväsydäminen Heikki vai ilkikurinen Irmeli. Kun tietoa ei ole, tulee automaattisesti oletettua, että pahathan tuolla on mielessä. Jos ei hillitse itseään, alkaa pian ajatella, että tiet ovat täynnä vihollisia.

Näihin ajatuksiin on helppo uppoutua. Joskus huvitan itseäni suunnittelemalla, mitä sanoisin, jos päätyisin samaan määränpäähän edellä törttöilleen autoilijan kanssa. Voisin mennä liioitellun ystävällisesti kysymään, onko kuljettaja itse huomannut autossaan olevan, ikävän vian. Nimittäin tuo vilkku ei näyttänyt oikein toimivan.

En tietenkään koskaan tekisi mitään sellaista. Kiukku laantuisi heti, kun olisimme kasvotusten. Silloin normaalit käyttäytymissäännöt ja kohtelias minä ottaisivat taas vallan.

Ilmeisesti rattiraivo on yleinen vaiva, vaikka kaikki me tiedämme, ettei siitä ole yhtään mitään hyötyä. Minun kiroiluni tai nyrkin puimiseni ei saa edellä ajavaa muuttamaan vilkunkäyttötapojaan. Todennäköisesti hän ei edes tiedä, että olen ärtynyt.

Yksi seuraus ärtyilyllä tosin aina tuntuu olevan: hermostujalle itselleen tulee paha mieli ja huono olo. Ja sekös kiukuttaa.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta tekee töitä ympäristöalalla koko Kymenlaakson alueella.