On normaalia, että etsiessään omaa aikuisuutta nuori kokeilee rajoja ja uusia ulottuvuuksia, mutta kun kokeilu suuntautuu nuorta itseään tuhoaviin aineisiin ja koskettaa joka viidettä, on jo hälyttävää.

Moni vanhempi on yllättynyt, huolestunut ja on syytäkin, mutta voin omasta opettajakokemuksestani todeta, että kokeilu ja käyttö ovat seurauksia syistä, jotka uinuvat jossain  kenenkään tietämättä ja niitä sen kummemmin pohtimatta.

Juuri yläkouluaika on itsensä etsimistä ja löytämistä, lapsuuden taaksejättämistä ja aikuistumista.

Nuori, jolla ei ole ketään läheistä tai hyvää kaveria, on vaarassa joutua median, somen tai epäsuotuisan kaveripiirin kasvatiksi. Pohja välittämiselle ja vuorovaikutuksella luodaan jo lapsuuden kodissa, päiväkodissa ja alakoulussa, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Pysyvä päihdekäyttö, jonka juuret ovat kokeilussa, on paikkausta pahaan oloon siitäkin huolimatta, että kyseessä on jo riippuvuus.

Niin kauan kuin poliitikot jatkavat leikkauksia, lakkautuksia ja kouluvastaisia päätöksiään eivätkä paneudu kasvatustieteen ja psykologian lainalaisuuksiin, tilanne jatkuu.

Niin kauan, kuin koulutoimi ei järjestä iltapäivätoimintaa asuinalueillle eikä kehittele koululaitosta paikallisia voimavaroja käyttäen tai ei heittäydy mukaan valtakunnallisiin kehitysprojekteihin, vaan jättää koululaisten hyvinvoinnin opettajakunnan varaan ilman tarvittavia resursseja, tilanne jatkuu.

Niin kauan, kuin sosiaalitoimi komppaa koulutointa ja hyväksyy koululaisten yksinäiset ja toimettomat iltapäivät iltatiloista puhumattakaan ja jättää kaikenikäiset koululaiset maailman tuulien, puhelimen ja kavereitten varaan kasvamaan, tilanne jatkuu.

Niin kauan, kuin osa huoltajista harrastaa vapaata kasvatusta ilman vastuuta ja uskoo lastensa olevan pieniä aikuisia, jotka tietävät ihan itsestään, miten toimia, tilanne jatkuu.

Kukaan ei kuitenkaan tietoisesti aiheuta ongelmaa. Taustalla yleensä on tiedonpuute, vaikea elämäntilanne tai ymmärtämättömyys ja kynnys, jopa voimattomuus hakea apua.

Pienellä paikkakunnalla on tärkeätä olla niin kuin pitää ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehty, ettei tule sanomista tai leimaudu.

Nuori etsiessään itseään saattaa ahdistua ja haluta muuta. Voi tapahtua kiltti alistuminen tai räväkkä näkyminen, hätähuuto. Jos on jo hätähuuto, niin hankaluudet alkavat samantien niin kotona kuin koulussa. Silloin ei ole enää mitään väliä eikä auktoriteettiuskoa. Usein epätoivo vie myös sen alistuneen etsimään ymmärrystä samanlaisista kavereista, ja niitähän löytyy ja aineita pahanolon paikkaukseen. Jengi tai poppoo ottaa mielellään omakseen ja ymmärtää, mutta edellyttää tiettyjä tapoja ja käyttää hyväksi. Irtautuminen on lähes mahdoton jo siitäkin syystä, että aineet eivät päästä irti ilman apua. Kaveruudesta maksetaaan korkea hinta. Jotkut jättävät kokeiluun, yleensä ne, joilla on vahva itsetunto ja turvallinen, avoin koti-ilmapiiri.

Joka tapauksessa isokin koululainen tarvitsee aikuisen lähelleen, ei napanuoraa, vaan sellaisen aikuisen, joka on olemassa tarvittaesssa, kertoo elämästä ja välittää aidosti. Vain aikuinen voi antaa ne eväät, joita tarvitaan itsetuntoon ja pärjäämiseen edellyttäen, että lapsi voi olla avoin ja jopa erilainen.

Jussi 69:n äiti sanoi Jussille, että pukeutuakseen niin kuin haluaa pitää vain olla rohkea itsensä.

Koko opettajaurani aikana en ole kohdannut pahaa tai toivotonta nuorta, vaikkakin olen kohdannut häiritseviä, ylivilkkaita, kiusaajia, kiusattuja, arkoja, ujoja ja monihaasteellisia lapsia ja nuoria. Jos löytää nuoren oman vahvuuden – jokaisella on – niin tie on auki hyvään aikuisuuteen.

”Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan. Me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.”

J. Karjalaisen Sankarit kannustakoot päättäjiä uusiin ja raikkaisiin päätöksiin, sillä Haminan koululaiset ovat ansainneet hyvän koulun ja elämän.

Iloista syksyä!

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.