Monen kädessä keikkui 1970-luvun alussa kassi, jossa luki ”Kuuntele minua”. Tekstin lisäksi näkyvillä oli kuva kuurosta Juhosta, joka oli antanut kasvonsa kampanjalle.

Olin muutaman kerran ystävättäreni kanssa hoitamassa Juhoa. Yksinhuoltajaisällä oli iltatöitä eikä ollut mitään mahdollisuutta ilmoittaa kotiintulon viiveestä, koska Juho, 5 v, oli syntymäkuuro.

Kun avasimme oven, vastassa oli iloinen vesseli, joka nähtävästi oli jo tottunut ventovieraitten ilmestymiseen isän sijaan. Juho otti kädestä kiinni ja vei huoneeseensa. Tärkeimmät lelut pääsivät esittelyyn, ja käsimerkein selvittiin jopa lettujen paistoon.

Juhon lapsuuden aikaan piti olla terveenveroinen, jos mieli osaksi toimivaa yhteiskuntaa. Niinpä Juhokin oppi koulussa viittomakielen lisäksi lukemaan ja kirjoittamaan. Piti myös kuulla ja osata puhua, joten Juho sai kuulolaitteen ja pääsi puheopetukseen, mutta hän koki molemmat liian hankaliksi. Hän hautasi kuulolaitteen ja otti selviytymiskeinokseen oman äidinkielensä, viittomakielen.

Haasteellisesta alusta huolimatta Juho löysi oman juttunsa. Hänestä tuli kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttanut ammattitanssija, myös isä. Mahdoton kävi mahdolliseksi.

Juho ja kassi uinuivat jo muistoissa, mutta väestömme nykyinen elämäntyyli palautti molemmat elävästi mieleen. Kuuroja näyttää olevan kuulevienkin joukossa ja paljon. Mennään ja tohotetaan, ollaan olemassa. Korviin tulee puhetta ja ääniä, kuullaan mutta ei kuunnella. Puhuja voi päästä niinkin pitkälle, että toinen on kuulolla, hymähtää, mutta ei kuitenkaan kuule mitään, vaan antaa aivojensa jatkaa omia teitään.

Vuorovaikutuksen puute voi juontaa juurensa vanhoihin pelottelutapoihin. Ruokapöydässä ei saanut inahtaakaan. Saunassakin piti olla hiljaa, ettei saunatonttu suuttunut. Tottelevaisuus ja nöyryys olivat hyveitä, ruumiillinen kuritus rikkomusten seuraus.

Ei vielä minunkaan lapsuudessa halittu eikä pohdittu tuntemuksia. Ei kuulunut tapoihin eikä ollut aikaakaan. Niin miesten kuin naistenkin päivät kuluivat arjesta selviytymiseen omine töineen ja vastuineen, lapset apuna.

Mutta sitten tuli televisio ja maailman tavat olohuoneisiin. Muutoskausi alkoi ja jatkuu.

Tutkimuksen mukaan erityisesti nuoret kokevat kuuntelemattomuuden ongelmana. He haluaisivat vaikuttaa omaan arkeensa, mutta käytännössä aikuiset ohjelmoivat kotiasiat, koulun ja usein harrastuksetkin. Tunteet ja toiveet jäävät pyörimään nuoren omaan päähän tai someen. Kummastakaan lähteestä ei löydy rakentavia vastauksia, vain olemassaolon vaatimuksia ja sen oman jutun estoja.

Kuurous jatkuu usein parisuhteessakin, sillä miten osaa sanoa itsestään jotain, jos ei ole tottunut avautumaan. Saattaa käydä niin, että aktiivisempi ja vahvempi ottaa ohjat käsiinsä sen kummemmin kysymättä toisen mielipidettä. Yleensä vielä rehvastellaan, ettei ikinä olla riidelty. Yllättävää, mutta onnellisuus voi täyttyä, vaikkei nykyinen tasavertaisuus- ja vuorovaikutusvaatimus täytykään.

Saattaa työpaikallakin käydä niin, että pomo tai työkaveri jopa kuuntelee, mutta ehdotus liippaa niin kaukaa omia etuja ja tavoitteita, ettei missään tapauksessa ole mitään intoa miettiä kuulemaansa. Mutta jos pysähdytäään pohtimaan, niin saattaa löytyä työntekijöitten omat jutut, jotka parantaisivat työilmapiiriä sekä tulosta. Haaveista ovat kaikki muutokset lähteneet.

”Eikös pitäisi, kun tehdään jotain yhdessä, ottaa huomioon vuorotellen molempien toiveet eikä vain toisen, ja eniten sitten tehtäisiin kompromisseja.” Näin filosofoi aikoinaan pieni poika, kun oli katsellut isän ja äidin touhuja.

Jos kuuntelen sinua ja sinä kuuntelet minua, niin mahdoton voi käydä mahdolliseksi.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.