Minkä ammatin valitsisit itsellesi nyt, jos saisit palata takaisin nuoruuteen? Tätä kysyttiin taannoin radiossa. En jäänyt kuuntelemaan soittajien vastauksia, mutta omani tiesin heti. Haluaisin tehdä työkseni kakkuja ja leivonnaisia.

Leipomiseen on aina liittynyt mielessäni paljon tunteita. Siinä on jotakin rauhoittavaa, turvallista, tuttua ja lohdullista. Ehkä siksi, että monet mukavista lapsuusmuistoistanikin sijoittuvat keittiöön. Jenny-mummo rypyttämässä täydellisen kauniita karjalanpiirakoita ja Kerttu-mummo paistamassa makeaa ja pehmeää mustikkapiirakkaa.

Molempiin lisättiin luultavasti ripaus salaista mummolan taikaa, koska samanlaisia piirakoita ei kukaan muu osaa tehdä. En edes minä, vaikka usein sainkin olla mukana auttamassa. Jotkut asiat vain jäivät salaisuudeksi. En oikein vieläkään tiedä, miten mummo pystyi vain vispilää nostelemalla sanomaan, onko lettutaikinassa riittävästi jauhoja vai ei. Mitään reseptejä ei mummojen keittiöissä ollut. Herkut tehtiin tunteella.

Nyt netti on ohjeita tulvillaan, mutta parhaat tuotokset tehdään edelleen silloin, kun mukana on iso mitallinen tunnetta. Ainakin omassa keittiössäni leipomisella parannetaan murheita ja matalaa mieltä. Kun takana on rankka työviikko, ei mikään auta niin hyvin kuin se, että tekee suuren pullataikinan. Korvapuusteja, rahkapiirakoita ja mustikkapullia pyöritellessä ei ehdi ajatella myöskään ilmastonmuutosta, soteuudistusta, asuntolainaa tai edes reistailevaa pesukonetta.

Ajattelen, että itseni lisäksi teen hyvää muillekin. Leipomalla herkkuja tärkeille ihmisille kerron, kuinka paljon välitän. Siksi parasta on se, kun voi tarjota tuotoksiaan muiden maisteltavaksi. Tätä tekstiä kirjoittaessakin on jääkaapissa hyytymässä yksi rakkauskakku. Se maistuu toivottavasti kanelilta, banaanilta ja kinuskilta – ja näyttää siltä, että se on tehty kauniilla ajatuksilla höystäen. Syntymäpäivää viettävä läheinen saa leikata ensimmäisen palan.

Pakkohan se on myöntää, että herkkuja tarjotessa janoaa tietysti vähän kehujakin. Aluksi pitää toki tehdä niin kuin mummotkin aikoinaan: sanoa nöyrästi, että tämä nyt on vain tämmöistä pientä ja en tiedä, tuliko kummoista. Mutta kyllä sitä silti odottaa, että pöydän ympärillä kuuluisi tyytyväistä hyminää ja maiskutusta. Jos joku ottaa toisen palan, voi huokaista helpotuksesta.

Ja jos oikein kunnolla onnistuu, voi hetken jopa kuvitella, että ehkä minusta olisikin pitänyt tulla kondiittori. Jos saisikin tehdä kakkuja, leivoksia ja pikkuleipiä joka päivä! Vai olisiko sittenkin niin, että joutuisi tekemään kakkuja, leivoksia ja pikkuleipiä joka ikinen päivä? Mitä sitten rankan työviikon jälkeen tekisin? Tuskin ainakaan kakkuja läheisilleni.

Haaveilla kannattaa aina, mutta jossittelu on turhaa. Oikeastaan on ihan mukavaa jättää taikinakulhot tiskikaappiin kuivumaan ja suunnata toisiin töihin.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta tekee töitä ympäristöalalla koko Kymenlaakson alueella.