”Ootsä munkaa? Voitko olla?” Tuttuja kysymyksiä koulun aamussa ainakin aiemmin. Miten tärkeätä pienen koululaisen olikaan tietää, ettei tarvitse olla välitunnilla yksin. Pojat tietenkin kiirehtivät kentälle pelaamaan tai jäämäkeen, mutta aina jäi joku, joka ei tykännyt juosta hiki päässä tai ottaa riskiä törmäilystä. Kaverin löytäminen oli yhtä tärkeätä kuin ruokailu, ehkä tärkeämpääkin.

Eivät pelkästään lapset kaipaa kaveria vaan ihan jokainen ihminen.  ”Elämä on tyhjänpäiväistä ilman ystävyyttä”, on jo Cicero todennut eläessään (106-43 eKr.)

Nykyelämän kiireisyys vähentää ystävien kanssakäymisiä, mutta hyvä ystävä on aina hyvä ystävä. Kun side on syttynyt, niin aika eikä mikään sitä katkaise, ja se side on saattanut syntyä jo lapsuudessa tai nuoruudessa. Hyvän ystävän voi löytää ihan milloin ja missä vain.

Joskus ystävyys putkahtaa ihan oudosti. Niin kävi minulle aikoinaan. Olin saanut työpaikan Vantaalta. Koulun paisuessa nuoret opettajat joutuivat parakkikouluun, jossa oli jo toisen koulun luokkia. Pienessä opettajainhuoneessa istui yleensä ensimmäisenä arvokkaan näköinen koulujen talouspäällikön rouvaopettaja. Hänellä oli nuttura, silitetty paitapusero, puolihame ja korkokengät, niin kuin kunnon opettajalla piti siihen aikaan olla. Hän toivotti hyvää huomenta ja kutoi kaikki välitunnit sukkia tai lapasia. Vierastin häntä, koska meidän koulun poppoo tuli kylmään parakkiin pitkäthousut jalassa ja vähintään villatakki päällä. Hankkiuduttiin pieneen nurkkaukseen ja pidettiin omaa kivaa.

Kun opettajakunta lähti itsenäisyyspäivän viettoon entiseen Leningradiin bussilla, niin tämä kyseinen rouvaopettaja kaikille yllätyksenä lähti mukaan. Hän tuli bussissa viereeni istumaan ja halusi vielä samaan hotellihuoneeseen. Olin sitä mieltä, että matka oli pilalla, mutta kohteliaana ilmoitin järjestelyn sopivan. Kun pääsimme perille ja vietimme aikaa yhdessä, niin ennakkoluuloni karisivat. Me jopa lauloimme hotellin portailla ennen poislähtöä ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.” Siitä alkoi sydänystävyys, joka kesti päivittäisenä Vantaalla asumiseni ajan ja vierailuina  puolin ja toisin ystäväni kuolemaan asti.

Vieläkin muistelen yhteisiä aikojamme, niin iloisia kuin surullisiakin. Usein mietin, mikä sitoi meidät yhteen sekä töissä että vapaallakin. Ehkä ystävyyden syntymiseen vaikutti se, että molempien avioliitot kariutuivat kohtaamisemme alkuaikana. Opettajien erot olivat siihen aikaan harvinaisia ja tuomittaviakin, joten kuuntelija ja ymmärtäjä ilman arvostelua oli suuremmoinen apu ja lohtu. Myös molemminpuolinen ihmiskunnioitus ja luottamus salaisuuksien säilymiseen sekä pyyteetön avunanto olivat kirjoittamattomia sääntöjämme. Hyvin piti paikkansa Joseph Addisonin (1672-1719) oivallus: ”Ystävyys lisää onnellisuutta ja lievittää epätoivoa kaksinkertaistamalla ilomme ja jakamalla murheemme.”

Kestoystäviä on ollut ja yhä on. Joidenkin ihmisten kanssa ikään kuin lamppu leimahtaa ja syntyy yhteys, joka sallii ja hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on. Joka kerta kun heitä tapaa, on leppoisa olo ja tuntuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan, vaikka on saattanut olla kuukausia tai jopa vuosia.

En yhtään ihmettele, että  ihminen, joka käpertyy arkeensa omasta halustaan tai toisten syrjäyttämänä, tuntee suunnatonta yksinäisyyttä ja tylsyyttä, eikä pettymyksen pelosta edes uskalla hakeutua toisten seuraan.  Näin ei pitäisi olla.

Ystävänpäivä, joka pysyvästi on rantautunut maahamme kortteineen ja sydämineen, voisi laajentua uusien ystävien etsimiseen ja auttamaan surullisia pois yksinäisyyden syövereistä.

Vuorovaikutustaito luodaan kotona ja viimeistään koulussa, joten sydämiä ja haleja perheille ja luokkiin. Ystävällisiä ilmeitä ja sanoja vuoden  muinakin päivinä ihan jokaiselle, eikä vain ystävänpäivänä.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.