Suosikkini prinsessasaduista oli Tuhkimo. Siinä oli hauskoja eläinhahmoja ja vähemmän pelottavia kohtia kuin Lumikissa, Ruususessa tai Pienessä merenneidossa. Pienen tytön mielestä pelottavat kohdat olivat ihan turhia. Tärkeintähän saduissa oli, että komea prinssi tuli pelastamaan kauniin prinsessan ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Vähän vanhempana kolusin läpi lähes kaikki romanttisten elokuvien klassikot ja tärkeimmät uutuudet. Niissä tarinan kulku oli usein tutun oloinen: monien mutkien ja vaikeuksien kautta kaunis nainen sai lopulta komean miehen rinnalleen. Ja ehkä hekin elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Tai ainakin rakkaus oli ikuista, kuten Romeolla ja Julialla tai Titanicin Jackilla ja Rosella.

Pari kuukautta sitten kotisohvallani käytiin keskustelu, joka toi esiin merkittävän epäkohdan. Kävi ilmi, että mieshenkilölle, joka kuluttaa sohvani toista päätä, nämä elokuvat olivat täysin vieraita. Hän ei ole nähnyt, kuinka Upseeri ja herrasmies kantaa rakastamansa naisen sylissään pois kurjasta tehdastyöstä. Tai kuullut, kun Mr. Darcy kertoo Bridget Jonesille pitävänsä tästä juuri sellaisena kuin tämä on.

Jos siis salaa odotin, että parvekkeeni alle lipuisi Pretty Womanista tuttu valkoinen limusiini, jonka kattoikkunasta kurkistelisi elämäni mies ruusu hampaissaan, niin turhaa oli odotus.

Tosiasiassa parvekkeeni alle ei mahtuisi limusiinia, kukat joutuisivat vain kissojeni repimiksi ja ainoa, kuka jaksaisi kantaa minua metriäkään, olisi luultavasti Bull Mentula. Ei kiitos. Silti minua jäi vaivaamaan se, että olemme katsoneet ihan eri elokuvia. Hänenkin suosikkilistallaan on tukku leffoja, joista minä en tiedä mitään. Niinpä päätin, että alamme käydä näitä elokuvia yhdessä läpi.

Bridget Jonesia mies katsoi tutkivasti kuin opetuselokuvaa, Notting Hillin äärellä hän jopa vähän nauroi. Minä taas myönnän viihtyneeni hänen valitsemaansa rikoskomediaa katsellessa. Ja Monty Pythoneille nauroin ääneen – miten ihmeessä en ollut aiemmin tutustunut heihin. Toistaiseksi on siis mennyt hyvin. Onneksi mies ei harrasta älyvapaita toimintapätkiä tai outoja zombieleffoja. Ja jos yhtään Uuno Turhapuroa yritetään ehdottaa katselulistalle, päätän projektin heti.

Olemmeko sitten oppineet jotakin? Jaa’a. Ehkä voisi pohtia, miksi miehen valitsemissa elokuvissa ei ole juuri lainkaan naishahmoja tai minun leffoissani naisten elämän tärkein päämäärä on löytää mies. Mutta ihan yhtä hyvin voi todeta, että erilaiset ihmiset pitävät erilaisista elokuvista. Eikä sitä romantiikkaa leffoista opita – tai oikeaa elämää ylipäänsä.

Parasta on ollut tutustua asioihin, jotka ovat toiselle merkityksellisiä. Kun antaa jonkun muun valita ja heittäytyy ennakkoluulottomasti mukaan uuteen, voi tulla kokeneeksi jotain ihan hienoa, mistä muuten olisi jäänyt paitsi. Se kai tekee aina hyvää.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta tekee töitä ympäristöalalla koko Kymenlaakson alueella.