Vihdoinkin se on ohi. Tätä kirjoittaessa tosin ääniä vielä lasketaan, mutta silti uskallan jo huokaista helpotuksesta: vaalihässäkkä on loppunut. Ei enää ympäripyöreitä mainoslauseita, joissa ei luvata mitään konkreettista. Ei vaalikeskusteluja, väittelyitä, päälle puhumista, äänen korottamista ja kiivaasti ylös kohoavia sormia, joilla vaaditaan puheenvuoroa. Ei makkaranpaistoa, mainoslappujen jakoa tai outoja ääntenkalastelutempauksia, kuten vaalikaraokea, ehdokasnapakymppiä tai vaalijoogaa. Voidaan palata normaaliin elämään.

Älkää käsittäkö väärin, pidän kyllä äänestämistä ja demokratiaa hyvin tärkeänä. En vain oikein jaksaisi vaaleja ja kaikkea sitä show’ta, mikä niihin liittyy.

En ole sellaisesta perheestä, jossa äänioikeuden käyttämisen tärkeyttä olisi erityisesti korostettu. Kyllä meillä varmaankin käytiin äänestämässä, ainakin useimmiten, mutta ei sitä pidetty välttämättömänä. Eikä vaalipäivä ollut meillä mikään erityinen päivä. Kuulin termin ”vaalikahvit” vasta aikuisena ja luulin sitä ensin vitsiksi. Hämmästyin, kun ymmärsin, että vaalikahvit kuuluvat oikeasti monen ihmisen perinteisiin.

Ensimmäiset vaalit, joissa olisin saanut äänestää, olivat vuoden 2003 eduskuntavaalit. Voin tunnustaa, että jätin äänestämättä. En missään nuoruuden uhmassa, vaan siksi, etten pitänyt asiaa kiinnostavana tai tärkeänä. Politiikka oli outoa ja vierasta. Muistan, että minusta tuntui järjettömältä valita itselleen puoluekanta ja sieltä vielä joku yksittäinen ehdokas. 18-vuotiaan Heidin mielestä kaikki puolueet olivat ihan samanlaisia ja väittivät ajavansa ihan samanlaisia asioita. Äänestäminen tuntui yhdentekevältä.

Nyt kaipaisin takaisin noihin aikoihin ja ajatuksiin. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että vain harva puolue ajaa niitä asioita, joita minä pidän tärkeänä. Muut painottavat mielestäni ihan vääriä teemoja. Ne arvot, joiden luulin olevan kaikille itsestään selviä, ovatkin sellaisia, joista kiistellään erimielisesti ja äänekkäästi vaalipaneeleissa. Vaalien tulos on alkanut pelottaa. Entä, jos voitto meneekin niille, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä? Entä, jos aletaan tehdä sellaisia päätöksiä, joita en hyväksy?

Iski vaaliahdistus. Kun televisiossa, radiossa tai lehdessä oli vaalijuttuja, vaihdoin kanavaa tai käänsin sivua. Ja kun ystävä pyysi mukaansa vaalikeskustelun yleisöön, suostuin vain sillä ehdolla, että saisin poistua heti, kun pulssi alkaisi kohota. ”Ärsyttää ihmiset, jotka ovat väärää mieltä”, puuskahdin ystävälle.

Näin ei tietenkään saisi ajatella, enkä ole itsestäni yhtään ylpeä. Kyllä minä tiedän, että erilaisuus ei yleensä tarkoita jakoa hyvään ja huonoon tai oikeaan ja väärään. Se on vain erilaisuutta, jota pitäisi opetella hyväksymään. Joskus se tuntuu vaikealta. Onneksi en sentään itse ole poliitikko vaan ihan vain tavallinen äänestäjä. Tässä roolissani minun tarvitsee vain valita henkilö, joka sietää erilaisuutta paremmin kuin minä juuri nyt. Ja sen jälkeen vain toivotaan, että valituksi tulee 199 muutakin yhtä pätevää poliitikkoa.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.