Menneen vuosituhannen viimeiset vuosikymmenet olivat maailmassa rauhoittumisen ja yhdentymisen aikaa. Vaikka paikallisia sotia ja kahinoita esiintyikin siellä täällä, valtiojohtajat ja diplomaatit kykenivät istumaan yhteisten pöytien ääreen edistääkseen asevarustelun purkamista ja yleistä liennytystä. Monenkeskisillä ja kahdenvälisillä sopimuksilla laajennettiin myös niin tavaroiden kuin ihmisten liikkumisen vapautta.

Kaiken takana ja tavoitteena oli luottamuksen ilmapiirin vahvistaminen valtioiden välille, rajamuurien kaataminen ja kansainvälisen vuorovaikutuksen ja yhteisymmärryksen lisääminen. Kehitys oli hyväksi erityisesti pienimmille ja köyhimmille maille. Syntyi pelisääntöjä siihen, miten kauppaa käydään ja miten valtioiden itsemääräämisoikeutta ja valtiollista loukkaamattomuutta kunnioitetaan.

Esimerkiksi Suomelle liittyminen Euroopan Unioniin on osoittautunut sekä turvallisuuspoliittisesti että taloudellisesti myönteiseksi ratkaisuksi. Myös suomalaisten yritysten asema ja kilpailukyky maailman markkinoilla on vahvistunut. Valtioiden toiminnan ennakoitavuus on kasvanut yhdentymisen ansiosta merkittävästi.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kaikki, mitä menneillä vuosikymmenillä on rakennettu, on murtumassa. Olemme joutuneet lyhyen ajan sisällä tilanteeseen, jossa suurvaltojen johtajien käyttäytyminen on kaikkea muuta kuin ennakoitua.

USA purkaa kauppa- ja asesopimuksiaan tai irtautuu niistä yksipuolisin ilmoituksin. Venäjä meni Georgiaan 2008, liitti Ukrainaan kuuluvan Krimin itseensä 2014 sekä rikkoo Moldovan suvereniteettiä tukemalla aktiivisesti yhden maakunnan, Transnistrian, itsenäisyyspyrkimyksiä. Kiinan väitetään käyttävän taloudellista valtaansa oman asemansa yksipuoliseen vahvistamiseen mm. Afrikassa sekä Euroopassa.

USA lähti Syyriasta ja loi Turkin itsevaltaiselle johtajalle, Erdoganille, mahdollisuuden vallata Syyrian pohjoisesta osasta kaistaleen maassaan olevan usean miljoonan pakolaisen siirtämiseksi rajan taakse. Kaikki tämä ennalta ilmoittamatta ja yllättäen. Maailma on ajamassa itseään arvaamattomuuden kohtalokkaaseen ansaan.

Minne on kadonnut se pöytä, jolle kansainvälisten kriisien kissat voidaan nostaa reposteltavaksi ennen kuin jotakin peruuttamatonta tapahtuu? Vanhaan aikaan tällaisen pöydän tarjosi Yhdistyneet Kansakunnat (YK). YK myös kokosi myös monikansallisia rauhanturvaajajoukkoja orastaville kriisialueille suurelta osin hyvin tuloksin.

Lähihistoria on kuitenkin osoittanut, että YK:sta ei enää ole kriisien selvittäjäksi. Niiden käsittely tapaa aina pysähtyä YK:n turvallisuusneuvostoon ja sen pysyvien jäsenten veto-oikeuteen. Tätä oikeutta ovat erityisesti käyttäneet Venäjä, Kiina ja USA koettuaan joko omien tai yhteistyökumppanimaidensa intressien olevan uhattuna.

Maailmanmenoa tarkkailtaessa voi hyvin kysyä, onko todellakin niin, että ilmaston muutosta vieläkin vakavampi ongelma löytyy suurvaltajohtajien korvien välistä? Tätä menoa he taitavat ehtiä tuhoamaan lähes kaiken sen, mitä maailman rauhan ja turvallisuuden sekä ihmisten välisen tasa-arvon eteen on kyetty yhdessä rakentamaan.

Kalevi Suortti

Kirjoittaja asuu Espoossa, mutta on kotoisin Vehkalahdelta.