”Ihan hyvää.” Tuttu ja yleisin vastaus, kun kohdataan ja kysellään vointia. Kukaan ei erehdy ilmoittamaan, mitä ääniä kuuluu vaikkapa, että autot tuossa sivussa hurisevat tai linnut puissa visertävät.

Usein kysymys liittyy kohteliaisuuteen eikä ole niin väliä, mitä vastataan, paitsi jos ei vastaa oletetusti.

Kauan sitten opiskelukaverini kertoi, että oli kohdannut kadulla poliitikkoappensa, joka kiiruhtaessaan ohi oli tervehtinyt ja huikannut mennessään ”Mitä kuuluu?”. Kaverini oli testannut, kuunteliko kysyjä mitään, ja huudahtanut perään ”Kissanviikset”. Silloin appiukko oli kääntynyt ihmettelemään ”Ai, mitä kuuluu?”. Kaverini oli vastannut ”Hyvää kuuluu.”

On varsin tavallisista, ettei ihan oikeasti kuuntele, mitä toisella on sydämellä. Sekin on tavallista, ettei halutakaan kertoa, vaan automaattisesti vastataan niin kuin on tapana.

Avoimen ilmaisun esteenä voi olla se, ettei ole tottunut kertomaan tuntemuksistaan. Myös pelko, että munaa itsensä tai toinen ei ole tosissaan kiinnostunut tai on kiinnostunut vain uteliaisuusmielessä. Silloin yleensä pistetään suu suppuun eikä inahdetakaan omista asioista.

Kulttuurihistoriamme suosii, ettei puhuta tunteista eikä höpötellä turhia. Hiljaisuus ja nöyryys olivat hyveitä tai olosuhteitten sanelemia tapoja. Kantasuomalaisethan olivat vuosisatoja aatelistolle vain työväkeä ja torppareita. Uskomukset taas edellyttivät, että saunassa ja ruokapöydässä piti olla hiljaa, etteivät tontut suutu.

Halailu ja koskettelu eivät kuuluneet kasvatukseen. Lähes jokaisessa talossa oli oven pielessä ”Koivuniemen herra”, joka viuhui pyllyllä mottona ”Se, joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.” Kuri ja opitut tavat olivat koko elämisen perusta. Kyläyhteisö piti huolta, ettei poikettu reitiltä.

Sitten tuli televisio, joka toi lähinnä USA:n tavat olohuoneisiin. Sarjafilmeissä pussattiin, kun isä lähti aamulla töihin, ja taas pussattiin, kun isä tuli töistä. Helliteltiin ja halailtiin aina, kun siltä tuntui, kehuttiin kauniiksi ja taitavaksi, vaikkei olisi ollut aihettakaan.

Uudet käyttäytymismallit rantautuivat pikkuhiljaa Suomeenkin. Halataan ihan julkisesti, pussaillaankin. Nuoret omivat muutokset nopeasti, mutta seniorit alkavat tuntea itsensä uusavuttomiksi monessakin mielessä, kun elämä ei ole niin kuin ennen.

Vapaamielisyydestä ja valintamahdollisuuksista huolimatta monet tuntevat olonsa raskaaksi, jopa turhaksi, masentuvat ja jäävät syrjään. Kauniit, rohkeat ja röyhkeät näyttävät pärjäävän parhaiten.

Tunteet jylläävät pään sisällä, mutta eivät tule tai eivät saa tulla näkyviin, vaikka tunneäly on yhtä tärkeä aivojen osa kuin tietoäly ja tärkeämpikin. Jos tunne-elämä ei ole kunnossa, niin elämä ei ole kunnossa. Huonoa oloa aletaan paikata tavaroilla, suorituksilla ja jopa päihteillä.

Luulen, että elämä muuttuisi paremmaksi, jos alettaisiin kysyä ”Miltä tuntuu? Miten voit?”

Voi myös leikkisästi kysäistä ”Minkä värinen olet tänään?” Keltainen, purppuranpunainen, vihreä, vaaleansininen ja vaikka oranssi. Joskus voi käydä niin, että mieli on sysimusta. Silloin kannattaisi hiukan miettiä ja tonkia, miksi niin musta?

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.