– Isoveljeni Kauko oli minua kolme vuotta vanhempi. Kun isä oli kiinni sotatöissä, ei meiltä kukaan ikää kysynyt. Maatilan työt oli tehtävä, mutta apuamme tarvittiin usein naapuritiloillakin, mukana olivat aina myös samassa pihassa asuneet serkut Seppo ja Jorma, muistelee Toikka.

Pojat aistivat uhkaavan sotatilanteen kukin omalla tavallaan.

– Saimme jokaisessa paikassa tukea toinen toisistamme. Kova paikka oli sotatalvena loppiaisena, kun Rantalan navetta paloi tulipalopakkasessa. Paloruisku paikalle, vettä saatiin Kannusjärvestä ja me pojat olimme kiinni pumpuissa ja ruiskussa.

Lähestyvän sodan viitteitä havaittiin Kannusjärvelläkin jo 1930-luvun puolivälin jälkeen.

– Kylässä tehtiin useita vakoojahavaintoja, näin niitä on tulkittu jälkeenpäin. Äitimme yllätti kerran vähäpuheisen miehen levittelemässä useita karttojaan. Sama mies norkoili kylätien tuntumassa muulloinkin.

Nuoren ikänsä vuoksi Toikkaa ei tietenkään määrätty rintamalle, velimies Kauko kutsuttiin 1944 sotaväkeen ja sieltä rintamallekin. Veikolle riitti töitä kotipiirissä muutenkin.

– Isämme Abel Toikka oli jo ennen sotia kiinni linnoitustöissä Karjalan Kannaksella, jonne hän kyyditsi kuorma-autollaan viikkokuntaan aina joukon kylän miehiä. Välirauhan aikana olimme mukana Salpalinjan rakentamisessa, valtavat kivenlohkareet siirtyivät paikoilleen kolmijalalla vintturoituina.

– Jatkosodan isä kävi jalkamiehenä. Hänet kotiutettiin 1905-syntyneenä jatkosodasta 1943, mutta kutsu rintamalle tuli uudelleen loppurytinöitten alettua.

Veikko Toikka korostaa naisväen osuutta sotaponnistuksissa.

– Kun miehet olivat sodassa, kotitilan asioitten vain oli toimittava. Me pojat olimme tietenkin hyvänä apuna etenkin hevostöissä, mutta äitimme kantoi kokonaisvastuun. Meillä oli 12 lehmän karja ja myös sonniyhdistyksen sonni Littoisten Laamanni jäi äitimme vastuulle.

– Kansakoulu loppui osaltani keväällä 1944. Ohueksi koulunkäynti jäi väkisin muitten kiireitten lomassa. Koulun jälkeen talvet menivät tukinajossa, tukkeja vedimme pohjoisen Vehkalahden metsistä Piutulanjärven rantaan. Keväällä odotti sitten mittava uittourakka, kun puut piti saada Haminaan Ristniemen sahalle.

Sotavuodet olivat Veikolle koulun ja työnteon yhteensovittamista. Kannusjärvellä ehdittiin kuitenkin urheilla sotavuosinakin.

– Hietakärsässä oli hyppyrimäki, siellä pidettiin sotien aikana kahdestikin piirinmestaruushiihdot. Pesäpallon pelaaminen oli toinen lajimme. Haminalaisille oli kova paikka, kun sotilaspoikien mittelössä olimme kerran parempia.

Talvisota loppui 13.3.1940, mutta sitä ennen 14.2. Toikan perheeseen syntyi kaksoset, tyttö ja poika, Anni ja Matti. Veljekset Kauko ja Veikko saivat olla lapsenpiikoinakin välittömästi.

– Kyllä sitä kylillä päiviteltiin, kun me Kaukon kanssa kylvetimme saunassa viikon vanhoja kaksosia!

Veikko löysi mielitiettynsä Kaijan (os. Posti) Paijärveltä. Ensimmäisen kerran he tapasivat toisensa, kun Veikko, Kauko, Jorma ja Seppo kävivät Paijärvellä auttamassa Postin maatilan töissä.

– Silloin tuskin ehdimme paljon havaitsemaan toisiamme, mutta myöhemmin sitten hyvinkin.

Heinäkuussa 1948 Veikko ja Kaija vihittiin, ensimmäiset vuodet pariskunta asui Kannusjärvellä.

– Paijärven Kylämäkeen asetuimme sitten 1950, kesällä syntyi myös poikamme Esko. Viime vuonna juhlimme yhteisiä 180-vuotispäiviä, aviossa on oltu jo yli 70 vuotta.

– Esko perheineen asuu samassa pihapiirissä meidän kanssamme. Tyttäremme perheineen asuu Sveitsissä, nuorin poikamme menehtyi 26-vuotiaana auto-onnettomuudessa.

Suomi oli sotien jälkeen polvillaan, mutta siitä noustiin:

– Kovalla työllä maamme on rakennettu. Minä elin sotavuodet koulupoikana. Naisväen osuutta sotavuosista selviytymisessä ei voi koskaan liikaa korostaa, sanoo Toikka.