”Olen jo ihan kyllästynyt siihen metsään”, puuskahti tuttava, kun korona-kotoilua oli takana kolmisen viikkoa. Hän oli pysytellyt kuuliaisesti kotona perheensä kanssa ja vienyt päivittäin lapsensa kiltisti lähimetsään ulkoilemaan. Mutta nyt metsä tympi, koska mikä tahansa kiinnostavakin asia alkaa tympiä, kun sitä tekee riittävän pitkään. Etenkin, kun tietää, että hauskempiakin juttuja olisi olemassa, mutta niitä ei vain nyt saa tehdä.

Ystäväkin valitteli, miten paljon sosiaalisten kontaktien puute häntä harmittaa. Sitten hän kysyi minulta, miten minä olen jaksellut. Teki mieli valehdella, ihan sympatian vuoksi. Koska rehellisesti sanottuna minä olen viihtynyt todella hyvin. Vähän jopa hävettää, miten mukavaa on ollut, kun ei ole tarvinnut lähteä mihinkään.

Minä nimittäin rakastan kotona olemista. Toki on ihan mukavaa käydä joskus elokuvissa, teatterissa, mökillä, kyläilemässä tai kahviloissa ja ravintolassa syömässä, mutta on koti sentään paikoista paras. Kodin seinien sisäpuolella voi olla oma itsensä ja tuntea olonsa turvalliseksi – nyt jopa enemmän kuin normaalisti.

Viime viikkojen kotiin käpertyminen on saanut minut levolliseksi ja energiseksi. Tuntuu, että aamut ovat kiireettömiä, kun ei tarvitse pakkailla eväitä tai suihkia hiuslakkaa. Kun työpäivä päättyy, en ole väsynyt, vaan jaksan hyvin kokkailla ja siivoilla. Kotona ei ole ollut näin siistiä miesmuistiin. Olen leiponut keksejä kahvitaukoja varten ja innostunut tekemään itse leipää. Viimeisen kuukauden aikana olen myös kirjoittanut päiväkirjaa ja lukenut tai kuunnellut reilut kymmenen kirjaa. Se on minulle paljon.

Mitään valittamista minulla ei siis ole, mutta pakko myöntää, että olen silti sortunut marmatteluun, koska muutkin tekevät nyt niin. Olen harmitellut esimerkiksi peruuntunutta kampaajakäyntiä ja kuvaillut värikkäin sanakääntein epätasaista otsatukkaani, jota leikkelin itse keittiösaksilla. Olen valittanut, että likaisiin ikkunoihin kiinnittää nyt enemmän huomiota, kun viettää päivät kotona. Olen manaillut työelämän muuttumista Teams-elämäksi, käyttänyt sanaa ”digiloikka” ja googlettanut ahdistuneena ohjeita YouTube-videon tekstittämiseen. Ja harmitellut, kun etätyössä meinaa välillä taukojen pitäminen unohtua.

Eivät ne kuitenkaan ole todellisia murheita. Minähän olen vain todella onnekas, kun istun työpäivät epäergonomisesti ruokapöydän ääressä, hiuksissani pitkä juurikasvu ja jaloissani jatkuvasti ruokaa kerjäävä kissa. Ja vaikka perinteiset pääsiäisen perhepäivälliset tai ystävien uuteen kotiin tutustuminen jäävät välistä, minulla on silti hyvä olla täällä omassa kodissani.

Muutama huoli minulla kuitenkin on: Jännittää, että läheiset sairastuvat. Harmittaa niiden puolesta, jotka eivät voi tehdä työtään kotona. Huolettaa kaikki ne, joilla ei ole turvallista kotia. Heitä kaikkia mietin, kun pysyn tänäänkin kotona. Se on nyt parasta, mitä voin tehdä – heille ja itselleni.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.