Kirjahyllyssäni on kaksi valokuvaa. Molemmista minua katsoo mummo. Toisessa kuvassa Jenny-mummo on kaapannut ukin tiukasti kainaloonsa ja nauraa leveästi. Takana on ainakin 50 vuotta yhteistä elämää, mutta näyttävät silti vastarakastuneilta. Viereisissä kehyksissä Kerttu-mummo istuu kanssani laivan hytin ikkunalla. Meillä molemmilla on suupielissä lakritsipiiput ja virnuilemme kuvaa ottaneelle vaarille. Vaari oli piippumiehiä.

Minun mummoni olivat hyvin perinteisiä mummoja. Molemmilla oli lyhyt, kihara tukka, johon laitettiin joko permanentti tai saunan jälkeen papiljotit. Kauppareissulle pukeuduttiin mukaviin puuvillahousuihin, neulepuseroon ja järkeviin kävelykenkiin. Paitsi kerran Kerttu huomasi vasta kaupungilla, että jalassa olikin aamutossut. Sitä muisteltiin nauraen vielä vuosienkin päästä.

Pieniä juhlia varten mummoilla oli puolihame ja paitapusero, isompiin kemuihin kukallinen mekko ja avokkaat, joiden korko oli matala. Farkuista mummot eivät tienneet mitään. Käsilaukussa oli nenäliinoja ja pastilleja, ehkä Eucalyptuksia tai Pectuksia. Pastilleja taitaa edelleen olla olemassa, mutta en tiedä, onko tällaisia samanlaisia mummoja.

Vieläkö mummot tekevät ristikoita ja katsovat Kauniita ja rohkeita? Pakastavat puolukoita, pelaavat korttia ja keittävät pannukahvia? Entä leipominen, onko nykyajan mummoilla salaisia reseptejä täydellisiin leivonnaisiin? Pohjois-Karjalan tyttönä Jenny osasi tehdä ihan oikeanlaiset karjalanpiirakat. Kerttu taas teki maailman parasta mustikkapiirakkaa. Jos saisin aikakoneen, matkaisin lapsuuteeni ja urkkisin mummojen piirakkaohjeet. Tuskin ne silti minulta onnistuisivat, koska mummolan taika puuttuisi.

Oli muutakin taikaa. Lapsena halusin usein mummolaan silloin, kun olin kipeä. Olisi äitikin voinut jäädä kotiin, mutta väitin, että mummolassa tervehtyy nopeammin. Vaikka siellä oli ihan samat mustikkakeitot ja keltaiset Jaffat. Yökyläänkin halusin vähän väliä, koska mummolassa sai Lauantai-pussin ja Takkalenkkiä – ja koska Jenny-mummolla oli taikasormet. Hän kirjoitteli niillä selkääni kirjaimia, joista muodostui sanoja ja lauseita. Nukahdin ennen kuin lause ehti loppuun. Kerttu oli paras junaleikissä: hän istui veturia esittävässä keinutuolissa ja tiesi kaikki asemat Kotkan ja Kouvolan välillä. Luulin pitkään, että Juurikorpi oli mummon keksimä hassuttelusana.

Äitienpäivänä vein kukkia Jennyn ja Kertun haudoille. Minulla ei enää vuosiin ole ollut mummoja, mutta mummoikävä iskee edelleen joskus. Haudalla mietin, mitä mummot ajattelisivat minusta nyt. Olisivatko ylpeitä? Lepertelisivätkö kissoilleni, kehuisivatko kotiani? Itsekästä, mutta vastaus kaikkiin olisi varmasti kyllä. Koska sellaisia mummot olivat ja ovat toivottavasti edelleenkin. Saavat meidät lapsenlapset ajattelemaan, että heille olemme maailmannapoja ja täydellisiä juuri sellaisina kuin olemme. Siksi mummot ovat korvaamattoman arvokkaita – sekä farkuissa että kukkamekoissa.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.