Kevään koulupuheet ovat usein tuoneet mieleeni lapsuuden kouluajat. Silloinen kansakoulu tuntuu  jo kaukohistorialta, vaikka peruskoulun alkamisesta on vasta puoli vuosisataa, minun alakouluajastani reippaasti kuusikymmentä vuotta.

Opintieni alkoi siskon vanhasta aapisesta Elvi-opettajan opastuksella. Elvillä oli aina valkoinen kauluspusero villatakin alla ja hame, letti kieretty pään ympärille kuin seppele.

Lukeminen, kirjoittaminen, laskeminen ja uskonto täyttivät eka- ja tokaluokan koulupäivät. Elvin opetuksessa tajusin, että Jumala heittää ison kiven syntisen niskaan. Matkalla koulusta kotiin mietiskelin isojen kivien kohdalla, kuka paha ihminen tuonkin kiven on päälleensä saanut. Ei puhuttu mitään jääkaudesta.

Välillä askarreltiin. En osannut kuvitellakaan, kun liimattiin väripaperista leikattuja kuvioita perunalla itse kyhättyyn vihkoseen, että tulee olemaan pika- ja kuumaliimaa ja vaikka mitä kiinnityskonsteja. Liimaaminen onnistui vain niinä päivinä, kun ruokana oli keitettyjä perunoita ja kastiketta, niin jos yleensäkään jäi ylimääräisiä perunoita. Mutta hyvin liimautui. Vieläkin kuvat ovat kiinni, vihkonen hyvässä tallessa.

Entä ruokailu?  Viikkolistalla oli puuroa, velliä ja keittoja, kerran viikossa perunaa ja kastiketta. Eväsleivät piti tuoda kotoa. Voipaperi, johon eväät käärittiin, taitettiin takaisin reppuun seuraavaa päivää varten. Sama paperi sai kelvata koko viikon. Lautaset olivat etupäässä emalikuppeja, jotka oli tuotu kotoa kuin myös varsin epämääräiset lusikat ja haarukat. Kukaan ei raaskinut luovuttaa ruostumattomasta teräksestä valmistettuja ruokailuvälineitä, vaan etupäässä oli karheita korvikkeita. Kamalinta oli kokkareinen kaurapuuro, mutta sekin syötiin, kun ei ollut muuta.

Soppapäivänä järjestäjien piti tulla tuntia aikaisemmin kouluun kuorimaan perunoita, kun keittäjä ei yksin kaikkea ennättänyt. Ei mietitty lapsityövoiman väärinkäyttöä.

Tytöillä ja pojilla oli omat ulkohuussit. Kolme reikää rinnakkain ilman intimiteettisuojaa, eikä käsienpesusta ollut tietoakaan.

Kolmannella luokalla Herman Raski johdatteli laumaansa omintakeisin keinoin. Joka maanantai Herman tutki, olivatko kynnet leikatut ja puhdas nenäliina mukana.

Luokkamme oli talvella kylmä. Kaksi pönttöuunia seinustalla ei lämmittänyt ikkunaseinälle asti. Muistan hyvin yhden matematiikan tunnin. Herman nykäisi tuolin uunien väliin, risti kätensä ja pisti silmät kiinni. Joku meni kysymään neuvoa. Herman avasi silmänsä ja sanoi, että piti kysyä toisilta, mutta jos yksikään  kolmannella luokalla ei osannut, niin sitten neljäsluokkalaisilta. Asia siis ratkesi tehokkaalla ryhmätyöllä.

En toki kaipaa entisiä puutteita, mutta ei niistä traumojakaan tullut. Ehkä siksi, että kaikilla paitsi muutamilla varakkailla oli sama tilanne. Ei tuijotettu toisten vaatteita tai ulkonäköä. En muista, että ketään olisi kiusattu.

Kaikki oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja löysivät paikkansa yhteiskunnassa joko  kansalais- tai ammatti- tai oppikoulun kautta. Tärkeätä oli oppia tekemään töitä ja  elämään niin kuin piti eli yhteisön tapojen mukaan.

Paljon on hyvää kehitystä eikä paluu entiseen edes tule mieleen. Lähinnä mielessä on haikeus siitä tunteesta, että oli turvallista ja rehtiä ja oli hyväksytty.

Ehkä tämä poikkeusaika herättää elämän kunnioittamisen, keinot välittää itsestä ja toisista sekä halun palata luontoon, jonka osa ihminen kuitenkin on.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.