Kun kättely kiellettiin, alkoi moni ihan asiallinenkin ihminen näyttää pelleltä. Se tapahtui niillä main, kun joku keksi, että kättelyn voisi korvata lyömällä kyynärpäät yhteen. Jopa EU-maiden johtoa ikuistettiin lehtikuviin kyynärpäät sojossa.

Jos minulta kysytään, niin nämä kaikki näyttävät siltä kuin olisivat työpaikan virkistyspäivän jatkoilla ja viimeinen drinkkilippu olisi luvattu sille, joka esittää parhaiten kanaa. Kaikkihan tietää, että kanaa esitetään laittamalla kädet koukkuun ja nostelemalla kyynärpäitä kuin pieniä siipiä. Eipä näytä Emmanuel Macronkaan enää niin arvokkaalta, jos mieleen tulee, että hän tervehtii Angela Merkeliä sanomalla ”kot-kot”.

Onhan se tietysti ymmärrettävää, että joku tervehdystapa tarvitaan, kun tassua ei enää voi paiskata. Monista kohtaamisista on tullut ihan outoja ilman kättelyä. Siinä sitä kummallisesti heilutaan, vältellään katsekontaktia, ehkä heilautetaan kättä ja sanotaan sellaisia sanoja kuin noniin, jaahas tai joopa. Pahimmassa tapauksessa toinen ojentaa vanhasta tottumuksesta kättä ja siinäpä vasta ollaan kiusallisessa tilanteessa, kun pitäisi kohteliaasti kieltää. Lopulta molempia nolottaa – sekä kättelyä ehdottanutta että siitä kieltäytynyttä.

Ja kyllähän moni tilanne jää vajaaksi, kun sitä ei kruunata käden puristuksella. Viime viikonloppuna sain kunnian seurata erään koulun lakkiaisjuhlaa. Juhla oli kaikin puolin tunteikas ja arvokas, mutta turvallisuuden vuoksi sieltäkin oli jouduttu jättämään kaikenlaiset kontaktit pois. Niinpä kun ylioppilaan nimi lausuttiin, hän käveli itse hakemaan lakkinsa pöydältä eikä rehtori puristanut kättä. Hän seisoi pari metriä pöydän takana ja ilmeisesti lähetti onnentoivotuksensa lähinnä katseen voimalla.

Perheeni ylioppilas oli itse juhlaansa tyytyväinen, ja kun lakit painettiin päähän, kyllä minäkin silmäkulmia pyyhin. Silti jäin miettimään, miten iso merkitys onkaan niin pienellä eleellä kuin toisen käteen tarttumisella. Kuka vielä voi väittää, että me suomalaiset emme olisi koskettelevaista sorttia?

Kun ensimmäisiä turvaväliohjeistuksia tuli, naureskeltiin, että tätä ohjetta me täällä Suomessa todella osaamme noudattaa. Ja että oikeastaan meille vaikeaa on se, jos pitäisi mennä toista ihmistä niinkin lähelle kuin kahden metrin päähän.

Sehän on ihan höpöhöpöä. Katsotaan vaikka, mitä tapahtui heti, kun ensimmäisiä rajoituksia alettiin höllätä: kassajonoissa alettiin taas hönkiä toisten niskaan. Viis lattiassa olevista tarroista! Kyllä vain on kassajonossa päästävä haistamaan, millä shampoolla tuo edellä seisova asiakas on pessyt tukkansa. Niin kova on ollut kaipuu lähelle tuntematonta ihmistä.

Ylioppilaan kotona pidetyissä juhlissakin kosketuksen merkityksen näki selvästi. Jo eteisessä lähes kaikki vieraat kysyivät saman kysymyksen: miten on, saako halata?

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.