Oli melkein jysäys aivoissa, kun uutisoitiin Kymsoten suunnitelmista lakkauttaa Haminan Muuraskoti ja Suvanto-hoitoyksikkö.

Tuli elävästi mieleen edesmenneen äitini hoivavuodet.

Äitini syntyi vuonna 1917 ja eli Neuvottomassa 96 vuotta, näki kylän kehittymisen, kyläkoulun rakentamisen, sodan kauhut ja maan jälleenrakentamisen, kylän hyvinvoinnin.

Oma koti oli rakas ja paras paikka, kunnes turvattomuudentunne valtasi mielen. Siirtyminen oman kylän vuokrarivitaloon oli äidin mielestä hyvä asia. Oli vanhoja ja uusia ystäviä sekä tärkeitä ja läheisiä kotihoitajia. Oli ruokaa sekä turvaa rannekkeesta ja langattomasta puhelimesta, rollaattorista ja lopulta pyörätuolista. Viikon kohokohta oli koulun kirjastossa järjestetty Juttutupa, jota kylän ikäihmiset pitivät omin voimin. Sinne piti lopulta päästä vaikka inva-taksilla.

Kun äitini täytti 96 vuotta, hän heikkokuntoisena ja kylän vanhimpana oletti, että hän pääsisi kyläläisille rakennettuun Muuraskotiin, jossa hän asustelisi kotoisasti lähellä ystäviä. Mutta ei ollut mitään mahdollisuutta, koska Muuraskodista oli tullut koko Haminan haluttu hoivakoti. Urheasti äitini otti tiedon vastaan, että pääsi kuntasetelillä Haminan Attendon hoivakotiin, ensimmäiseksi vapautuneeseen paikkaan.

Muistan päivän, kun äitini muutettiin tavaroineen omaan yksiöönsä. Hän lähti rollaattorillaan päiväsaliin tutustumaan toisiin asukkaisiin. Sitten hän ei enää mennyt, kun huomasi, että lähes kaikki olivat dementoituneita eivätkä pystyneet juttelemaan.

Äitini alkoi kököttää omassa huoneessaan kuin hoitopaketti odottaen hakua syömään tai parvekkeelle ja kävelylenkille. Ostin kätevän ja lämpimän jalkapussin, helpon ulkoiluasun, mutta  etupäässä se roikkui naulakossa. Otin käyttöön kotihoidossa toimineen ruutuvihkon, johon kirjoittelin kuulumiset ja toiveet, hoitajat viestittelivät lähinnä, mitä piti hankkia.

Äidilläni ei ollut puhelinta eikä televisiota huonon näön ja kuulon takia. Ehdotin, että hoivakotiin palkattaisiin seurusteluhoitaja, joka kiertäisi joka päivä kyselemässä kuulumiset ja joka tiedottelisi ja helpottaisi varsinaisten hoitajien töitä. Oli yksi työntekijä, joka Spotifystä etsi Ellin kammarissa ja tanssitti äitiäni omassa huoneessaan, kun sattui hoitovuoroon, siis harvoin.

Äitini ei valittanut. Hän oli edelleenkin tyytyväinen, kun oli turvallista ja lämmintä. Ruoka tosin ei suolattomana maistunut miltään. Toin usein grillikylkeä ja herkkuja. Äitini ahmi niitä kuin ei olisi pitkään aikaan ruokaa nähnytkään. Sekin oli hyvä, että terveydenhoitaja ja lääkäri olivat talossa, mutta rankkaa oli istua pyörätuolissa seuranaan vain hiljaisuus. Vierailijat ilahduttivat aina.

Piristyksenä olivat päivätanssit ja yhteiset juhlat, joihin minäkin osallistuin. Kuinka monta kertaa parin vuoden aikana ennätettiinkään vievata pyörätuolia tanssilattialla, kun Mämmälän pojat vetivät valsseja ja tangoja.

Ikävintä olivat yöt sen jälkeen, kun  äitini aidattiin turvallisuussyistä sänkyyn ja laitettiin yövaippa, kun kenelläkään ei ollut aikaa tulla auttamaan pöntölle. Pissaaminen vaippaan oli iso tuska loppuun asti, alentavaa täysin järkevälle äidilleni.

Kunto heikkeni. Ei ollut saattohoitoa. Yhtenä aamuna tuli soitto, että lähtö oli tullut. Kun samana päivänä mentiin hakemaan jäämistöä; kaapit ja sänky oli jo tyhjennetty muovisäkkeihin. Tuli ankea olo, ja mieleen muistui yksi äitini lempiruonoista, Lauri Pohjanpään Metsän puhelu ja rivi ”katsokaa, ihminen itkee!”

Kukin hoitaja tekee parhaansa ja tekisi enemmänkin, jos olisi aikaa ja paikkoja erilaisten vanhusten tarpeisiin, toiveisiinkin. Tulevaisuuden haasteita!

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.