Lapsi on lahja. Niin minä olen aina ajatellut.

Meistä jokainen on ponnahtanut maailmaan joko toivottuna tai yllätyksenä ilman omaa valintaa ajasta ja paikasta. Sekä äiti että isäkin ovat yhtä lailla tupsahtaneet maailmaan omine voimavaroineen, hekin tahtomattaan, kaikki yhtä arvokkaina ihmisinä.

Suomi on hyvä maa syntyä. On lämpöiset kodit, ruokaa, tarvittavat tuet, päiväkodit, koulut ja terveydenhoito. On vapaus ilmaista omia ajatuksia, ellei nyt ryhdy ilkeilemään ja päästämään vihapuheita suustaan tai rikkomaan lakia. On jopa vapaus valita kaverit ja tekemiset.

Hyvistä ulkonaisista puitteista huolimatta on köyhiä ja rikkaita koteja, aina on ollut ja tulee olemaan, koska ihmisten elämäntilanne ja rahankäyttö ovat ratkaisevia tekijöitä, mutta puutteista huolimatta kodin ilmapiiri voi olla hyvä, parhaimmillaan toisistaan välittävä ja turvallinen.

Minun lapsuudessani oli puutetta lähes kaikesta tavarasta. Tyydyttiin siihen, mitä on tai ei ajateltu, että olisi voinut olla toisin, kun ei ollut houkutuksia ja malleja muusta elämästä.

Siskon vanhat vaatteet olivat itsestäänselvyyksiä, mutta ne eivät estäneet kaverien seuraa. Ketään ei yleensäkään kiusattu tai pilkattu, kun lähes kaikilla oli sama tilanne. Sai olla se, mikä oli.

Lapsena minulla ei ollut polkupyörää eikä saappaita, vaikka toivoin niitä. Yhtenä iltana töistä tulleessaan isä toi harmaat kalossit, mukana kaupan saapassukat. Kalossit siitä syystä, että juhlakengät mahtuivat sisään. Ei saappaita! Miten pettynyt olinkaan. Mutta sitä ei kehdannut ääneen sanoa. Oman pyörän hankin vasta aikuisena.

Isä ja äiti olivat päivät töissä, isosisko pääsi koulusta myöhemmin kuin minä. En halunnut tulla tyhjään kotiin. Halusin viivytellä lätäköissä ja ojissa. Siksi olisin tarvinnut saappaat. Ehkä jos minut olisi viety päiväkotiin vauvana, niin en olisi osannut tuntea niin kipeästi kodin tyhjyyttä, mutta olin jo pari ensimmäistä kouluvuotta tottunut lämpöiseen kaakaoon ja mahdollisesti juuri leivottuun leipään, ja siihen että äiti odotti minua.

Sama haikeus tuli, kun talvipakkasella vedin omaa lastani pulkalla perhepäivähoitoon. Poika keksi, että pientaloalueen punaiset postilaatikot olivat punaisia liikennevaloja ja vihreät antoivat luvan jatkaa matkaa. Valojen epämääräistä vaihtumista odotellessa toivoin kipeästi, että olisin voinut jäädä kotiin hoitamaan lastani, sillä joka aamu sydäntä riipaisi nykiä pieni poika ylös lämpöisestä sängystä ja viedä vieraaseen kotiin vieraitten lasten seuraan. Mutta yksinhuoltajana oli pakko käydä töissä, ja onneksi oli jo kunnallinen päivähoito, tosin vain vähävaraisille, joihin yksinhuoltajatkin luettiin.

Sitten 1970-luvun poliitikot keksivät, että kaikki lapset pitää saada joko perhepäivähoitoon tai päiväkotiin, jotta  jokainen lapsi saisi tasavertaiset virikkeet. Uskottiin, ettei koti pysty tarjoamaan yhtä hyvää kasvupohjaa kuin ammatti-ihmiset.

Peruskoulukin perustettiin tasavertaisuuden pohjalle. Yllättävää kuitenkin on se, että sama opetus tuottaa hyvin kirjavan osaajajoukon. Moni on näppärä kädentaidoissa ja taideaineissa, urheilussakin, mutta näillä oppisisällöillä ei ole samaa todistusarvoa eikä tuntimäärää kuin kielillä, matematiikalla, tietoaineilla ja digillä. Omat voimavarat eivät monen kohdalla pääse esille ja kehittymään.

Kaveriasioissakin katsotaan ulkonäköä ja tavaroita. Ei ole muotia olla kohtelias ja empatiakykyinen, vaikka jo nykyisissä työpaikoissa arvostetaan vuorovaikutustaitoja ja ongelmanratkaisukykyä enemmän kuin arvosanoja.

Lainaan J. Karjalaista: ”Me ollaan sankareita elämän” ja lisään: syntymästä asti erilaisia ihan jokainen.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.