Sisarukset Hallamaa (vas. Jonna Kajander ja Katariina Myller) taalojen makuun päästyään. Helmer Hallamaalla (Jan Mykkänen) ja Henna Halmeella (Piia Jussila) on muuta mietittävää.

Koronan vuoksi viime keväänä ja kesänä peruttujen esitysten jälkeen harrastaja­teatterilaisten esittämisen ja esiintymisen palo on suuri. Myös katsojista on mukavaa päästä teatteriin pitkän tauon jälkeen, vaikka sitten maskit kasvoilla ja turvavälejä noudattaen.

Ohjaaja Jalle Niemelän mukaan Kuin tuhka tuuleen -näytelmää harjoiteltiin vahvasti sitoutuneina, ja se valmistui esityskuntoon jo viikko ennen ensi-iltaa.

Rapian ja Jokelinin näytelmä ei ole mikään suuri komedia. Se on nokkelaa sanailua, siinä on farssimaisia juonenkäänteitä ja turhankin tuttuja vitsejä. Jotta teksti kantaa kokoillan näytelmän ajan, tarvitaan osaavaa ohjausta ja hyvää näyttelemistä.

Hautaustoimistolla ei mene hyvin. Rahaa ei tule tarpeeksi kulujen kattamiseen. Toimistoa pyörittävät Hallamaan sisarukset miettivät, pitääkö panna lappu luukulle vai löytyykö jokin ratkaisu, joka toisi rahaa.

Sattuma astuu kuvaan. Yritys joutuu osaksi kansainvälistä rahanpesua. Kaikkien yllätykseksi pian hautaustoimistossa on arkullinen dollareita.

Jonna Kajanderin vahva osaaminen Camilla Hallamaana kannattelee koko näytelmää. Katariina Myller näyttelee sujuvasti Aurora Hallamaata. Erinomaisen roolityön tekee myös aidolla läsnäolollaan Jan Mykkänen Hallamaan sisarusten veljenpoikana Helmer Hallamaana. Hän vaikuttaa vilpittömän rakastuneelta gangsterin huonosti kohtelemaan heilaan, Henna ”Honey” Halmeeseen, jonka roolin vetää osaavin ottein Piia Jussila.

Gangsterin apulaiset Frank ja Eddy saavat humphreybogartmaisen tulkinnan Jussi Vilkin ja Markku Lahden esittäminä. Myös Aki Järvenpää onnistuu epävarmana, mutta sitäkin sitkeämpänä kosijana Aimo Tiaisena. Paikallisia katsojia varmasti naurattaa ruumiin yhdennäköisyys haminalaislähtöisen julkkismuusikon kanssa.

Gangsteri Tom Dudleytä näyttelevä Jaro Suntio täyttää paikkansa kierona kansainvälisenä pahiksena, kuten myös poliisi Anneli Ahteen roolin koomisesti tulkitseva Mirva Peri.

Kokeneen ohjaajan Jalle Niemelän hienoja oivalluksia ovat elokuvamaiset kohtaukset: ne rikkovat sopivasti näytelmän rytmin ja tuovat yllätyksellisyyttä muuten hieman liiankin yksitoikkoiseen sanailuun. Näissä hidastuksena toteutetuissa kohtauksissa liikutaan parodisesti kohtaukseen sopivan musiikin tahdissa.

Matti Toikka hoitaa näytelmän tekniikan täysin oikea-aikaisesti. Pirjo Kotkavuori-Porkan ja työryhmän toteuttama lavastus toimii muuten, mutta visuaalisesti se tuo mieleen pikemminkin kansalaisopiston arkuntekokurssilaisen olohuoneen kuin hautaustoimiston. Valkoinen kylmä valo ja vaaleat verhot ruskean kirjahyllyn sijaan olisivat voineet luoda hieman jännittävämmän tunnelman, sillä jännitys tästä juoninäytelmästä jää uupumaan.

Puvustus tukee hyvin menneille vuosikymmenille jämähtäneen hautaustoimiston tunnelmaa.

Näytelmää katsoessa kyllä viihtyy. Se imaisee mukaansa ja pitää otteessaan koko esityksen ajan.