Olen alkanut miettiä sanaparia vapaus ja demokratia.

Vapauden filosofinen määrite on olla ilman sidonnaisuuksia ja kahleita. Vapaus ei siis ole omien mielihalujen toteuttamista. Voisi ajatella, että vapaus on olemista ja toimintaa, jossa ei vahingoiteta ketään, ei itseä eikä toisia. Vastuuton vapaus voi johtaa vallattomuuteen, jopa ilkivaltaan.

Demokratian perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa. Demokratia ei ole pelkästään äänestämistä voitosta ja häviöstä vaan yhteisiä keskusteluja ja kompromisseja sekä päätösten avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Näin selittää netti, ja näitten perusteitten valossa sanat merkitsevät muuta kuin yleisesti luullaan.

Sekin mietityttää, mitä perustuslakiin kirjattu yksilönvapaus tarkoittaa? Siihen vedotaan lähes joka käänteessä ikään kuin se olisi kirjattu muuttumattomana peruskallioomme. Näinhän ei ole, vaan perustuslaki on syntymäaikansa poliittinen aikaansaannos.

Valtio on kuin pelikenttä pelaajineen, mutta poikkeaa peleistä siinä, että pelin kulku vaihtelee kulloisenkin valtaenemmistön mukaan. Miten kävisi pelien, jos ei olisi tarkkoja sääntöjä ja tuomaria? Huonosti tietenkin, jos jokainen pelaaja saisi sooloilla oman mielensä mukaan, ja vaihtuvat tuomarit avustajineen vain suosittaisivat sääntöjä.

Kymmenen käskyä ovat alkuaan olleet lakiemme perustana, ja kirkko määrännyt elämäntavat. Lapset kasvoivat aikuisten mallien ja yhteisön sääntöjen mukaan. Vanhemmat vastasivat lapsistaan. Mieluummin kuritettiin kuin hävettiin. Koulu antoi välineet elämälle, kasvatusvastuu kuului vanhemmille. Kun oppivelvollisuus alkoi, niin moni vanhempi ei halunnut laittaa lastaan kouluun vieraan kanssa kasvamaan, vaikka oppivelvollisuus oli aluksi vain kuusi vuotta.

Sitten tuli 1970-luku, jolloin havahduttiin, että kaikki vanha rajoittaa elämää. Vanhat sukupuoliroolit eivät sopineet yksilönvapauteen eikä itsensätoteuttamiseen, joten totutut tavat piti romuttaa. Alettiin pelata uudenlaista peliä. Uudistettiin lakeja ja toimintatapoja sen mukaan kuin poliittiset enemmistövoimat parhaaksi katsoivat.

Ryhdyttiin ammatti-ihmisten toimesta kasvattamaan jo vaippaikäisiä, ja oppivelvollisille järjestettiin yhteinen 9-vuotinen peruskoulu, koska ajateltiin, että vanha systeemi estää monen menestyksen aikuisena. Geenejä ja luontaisia taipumuksia ei otettu huomioon.

Luonnossa kasvit saavat kasvaa vapaasti, elleivät rikkaruohot valloita elintilaa. Samoin on lasten kasvatuksessa ja kouluissa. Kasvattaminen ei onnistu, elleivät lapset, tulevat päättäjät, saa kasvaa hyvässä hoidossa omien voimavarojen kanssa omaa tahtiaan.

Maamme pelikenttä kuhisee jo erilaisia mielipiteitä, suosituksia ja oikeuksia. Puolue-enemmistön mukaan mennään, oppositio jää paitsi. Peli alkaa muistuttaa jo teatteria, jossa kansa on vain katsomossa eikä aina edes riitä oma pelikenttä, vaan yritetään mennä pelaamaan toisten pelejä omilla säännöillä.

Entä jos Hamina ryhtyisikin kuntavaalien jälkeen uudistamaan päätöspolitiikkaa? Valtuutetut käyttäisivät vastuullista vapautta toimissaan eivätkä puoluekuria. Väittelyiden ja riitojen sijaan keskusteltaisiin ja tehtäisiin kompromisseja, toteutettaisiin asukkaitten tarpeita, yhteisöllisyyttä  maaseutukaupungin joka kolkassa.

Hyvä haave? Mikä estää kokeilemasta?

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.