Reimari 2.10.2018: ”Toivon kovasti, että summalaisen veneenrakentamisen tarina – tekijät, veistämöt, venemallit jne. – saataisiin tallennettua. Summalaisen veneen historia hakee käsityötaitojen maailmassa vertaistaan. Itse olen ylpeä summalaisuudestani. Summalaiset veneet ovat olennainen osa synnyinseutuni rikasta historiaa!”

Muistan isot lastukasat sekä mahongin pölyn sieraimissani. Muistan myös hikoilut kuuman pasun vesihöyryn kyllästämässä verstaassa kaarituksen aikoina. Monesti olen myös jännittänyt, kun juuri valmistunutta venettä ujutetaan verstaasta traktorin kärryille ja kuljetetaan Makkarakujalle vesillelaskua varten.

Timo Suomalaisen ja Jorma Rautapään kirja ”Veneenveistäjien Summa” kirkastaa hienolla tavalla vuosikymmenien takaisia muistoja ja täyttää erinomaisesti sen toivomuksen, jonka kaksi ja puoli vuotta sitten esitin Reimarin kolumnissani. Kirjan kokoaminen on kulttuuriteko vailla vertaa.

Minusta ei tullut veneveistäjää, mutta minusta tuli purjehtija. Olen sitä sielultani vieläkin, vaikka vuosiin minulla ei ole enää ollut omaa venettä. Havaitsen sen aina, kun astun ystävieni veneisiin. Tuulen haistelu, purjeiden säätäminen sekä nopeuden ja nousukulman jatkuva arviointi ovat selkäytimessä. Entisen jollapurjehtijan viaksi sitä kutsutaan.

Kasvoin purjehtijaksi moottoriveneitä valmistaneiden veistämöiden keskellä. Kun sitten Einari-pappa alkoi yli seitsemänkymppisenä ja jo kertaalleen eläkkeelle jääneenä valmistaa viklaveneitä, purjehtijan minäni puhkesi esiin. Se oli ilmeisesti ollut piilevänä jo pitkään. Olin nimittäin innolla lukenut jo lapsena englantilaista Yachting-lehteä, joka tuli papalleni vuosien ajan. Aluksi tietenkin vain kuvia katsellen.

Kun purjehduksen kuume yltyi, minulle rakennettiin vasama-jolla ja pari vuotta myöhemmin oma vikla. Se oli ainoa isäni tekemä vikla, kun Einari-papan veistämöllä niitä syntyi lähes viisikymmentä.

Viklapurjehdus toi mukanaan laajan ystäväpiirin, sillä jo itäisen Suomenlahdenkin kilpailutoiminta oli vilkasta. Haminan Pursiseurassa oli parhaimmillaan peräti seitsemäntoista viklavenettä. Kaikki maan regatat tulivat tutuiksi.

Sittemmin naimisiin mentyäni hankimme C-veneen, joka oli kapea ja pitkä saaristoristeilijä vuodelta 1947. Sen kanssa havaitsimme, että purjehdus on perheemme yhteinen asia.

Tärkein vaihe elämässäni veneveistäjän poikana oli kuitenkin oman matkapurjeveneen valmistuminen v. 1981. Suunnittelin veneen isäni kanssa ja hänen veistämöllään se myös rakennettiin. Sain seurata yksityiskohtaisesti veneen rakentamisen eri vaiheita ja osaan osallistuin itsekin. Näin, miten isäni laittoi siihen koko sielunsa ja ymmärsin, että näin oli tapahtunut ja tapahtui jatkossakin kaikkien valmistamiensa veneiden kanssa.

Opin aivan uudella tavalla arvostamaan hänen osaamistaan ja ammattiaan. Luulen, että silloin kokemiini asioihin kiteytyivät juuri ne tekijät, jotka ovat olleet summalaisten veneenveistäjien salaisuus kautta historian. He jättivät jokaiseen valmistamaansa veneeseen palan itsestään.

Kiitos Timo ja Jorma tärkeästä kirjasta ja kiitos summalaiset venemestarit arvokkaasta työstä puuveneveistoperinteen vaalimiseksi!

Kalevi Suortti

Kirjoittaja asuu Espoossa, mutta on kotoisin Vehkalahdelta.