Pam, pam, pam! kaikuu taas kerrostalomme pihassa. Kansien paiskoja on jälleen roskiksilla. Hän on kehittänyt itselleen tavan sulkea jäteastioiden kansi niin, että siitä lähtee mahdollisimman kova pamaus. Ja paiskoja on paitsi aktiivinen roskiksella kävijä myös ahkera lajittelija. Se tarkoittaa, että hän pamauttelee samalla kertaa monen astian kantta ja tekee sen joskus jopa useamman kertaa päivässä.

Olen melko varma, ettei paiskoja tee tätä tahallaan. Hän ei luultavasti itse tajua tekevänsä näin, eikä hän varmasti ainakaan ajattele tekevänsä kiusaa juuri minulle, koska ei hän minua edes tunne. Hädin tuskin tervehtii, jos ohitamme toisemme talon pihassa. Silti huomaan ottavani tämän turhanpäiväisen pamauttelun henkilökohtaisesti ja ärsyynnyn siitä kohtuuttoman paljon.

Korona-aika etätöineen ei ole auttanut asiaa. Nykyään kun saattaa useinkin olla päiviä, jolloin en poistu kotoa koko päivänä. On aikaa kuunnella naapureita. Elämä kutistuu pyörimään lähes pelkästään naapuruston tapahtumien ympärillä – ja jäteastiat ovat otollisesti suoraan ikkunoideni alapuolella. Ei ihme, että mokoma pikkuasia kasvaa suureksi, ja alan jo suunnitella kostotoimenpiteitä.

Hykertelen kuvitellessani, miten hiipisin paiskojan kotiovelle ja alkaisin pamautella postiluukkua. Tai hankkisin kovaäänisen torven, jota töräyttäisin ikkunasta jokaisen kannen kolauksen jälkeen. Onkohan paiskojalla auto? Jos peittäisin sen post-it-lapuilla, joissa kaikissa lukee PAM?

En tietenkään oikeasti koskaan tekisi mitään näistä. Luultavasti paiskoja on harmiton mies, joka ei halua muille pahaa. Ongelma on se, etten tunne häntä, enkä ole koskaan edes puhunut hänelle. Silloin alkaa helposti tehdä oletuksia ja jostain syystä aina ensimmäisenä ajattelee pahinta vaihtoehtoa: tuo tekee kaiken tarkoituksella ja minua kiusatakseen. Sitten sitä jo käynnistääkin mielessään pienen sodan tuntematonta tyyppiä kohtaan. Sodan, josta toinen osapuoli on autuaan tietämätön.

Sama ilmiö iskee joskus liikenteessä. Kun joku toinen tiellä kulkija tekee jotain, mitä en itse tekisi tai mikä mielestäni on väärin tehty, on ensimmäinen ajatus se, että teko on tahallinen ja minua vastaan suunnattu. Jotain samaa on varmaan siinäkin, miten ihmiset käyttäytyvät someryhmissä tai nettikeskusteluissa. Sielläkin vastassa on tuntemattomia ihmisiä, joiden motiiveista emme oikeasti tiedä mitään, mutta silti moni sortuu tekemään oletuksia ja hyökkää sanallisesti vastaan. Kirjoittaa jotain sellaista, mitä tuskin koskaan sanoisi vasten kasvoja.

Ehkä tämä teoriani on vain höpsöä keittiöpsykologiaa, mutta sen kautta olen löytänyt yhden keinon, joka auttaa. Kuvittelen paiskojan tai liikenteessä törttöilijän tilalle jonkun minulle tärkeän ja mieluisan ihmisen: äidin, pikkusiskon, hyvän ystävän tai vaikka mukavan työkaverin. Jos se olisikin joku heistä, joka paiskoo roskiksia tai kääntyy ilman vilkkua, silloin reaktioni olisikin ihan toinen. Voisin vain hymähtäen todeta, että mitähän se nyt taas sählää. Ja keskittää energiani johonkin olennaisempaan.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.