Tein matkan menneeseen. Se alkoi, kun Martta avasi kotinsa oven, jossain tuolla yli 400 kilometrin päässä Pohjois-Karjalassa. Martta on 88-vuotias isotätini, iloinen ja pirteä ihminen, sukupolvensa ainoa jäljellä oleva edustaja suvussamme.

”Minä jo pelekäsin, että työ ootta eksynnä”, kuuluu oven suusta, vaikka olemme paikalla viisi minuuttia aiemmin kuin oli sovittu. Ja me kun ajattelimme, että olisi epäkohteliasta mennä kylään liian aikaisin. Olimme uskaltautuneet tapaamaan isotätiäni nyt, kun sekä minä että Martta olimme saaneet kaksi rokotetta. Sen kunniaksi halasimme tiukasti heti eteisessä.

Ehdimme hädin tuskin istua sohvalle, kun on aika siirtyä keittiöön, katetun pirttipöydän äärelle. Perunat ovat jo pehmeitä, kuulemma. Martta on tehnyt karjalanpaistia – tietenkin – vaikka hänen mielestään paistilihat eivät nykyään ole yhtä hyviä kuin ennen. Hajoavat keittäessä. Se on totta. Minäkin muistan, että lapsuuden karjalanpaisteissa lihat olivat kuutioita, nyt se on riekaleista mujua. Hyvää silti, ja pehmeää. Tässä ruuassa on jotain turvallista ja tuttua.

”Juottako piimmää vai mehua?” Martta kysyy. Täällä pöytään ei kateta vesikannua tai vissypulloa. Piimässä on laktoosit tallella, ja viinimarjamehu on paksua ja maistuvaista. Jälkiruuaksi otetaan mansikoita sokerin ja maidon kera. Myöhemmin juodaan kahvit ja kaadetaan sekaan kermaa. En halua kertoa, että kotona laitan kahvin sekaan kauramaitoa, koska vatsa ei kestä tavallista. Nyt se saa luvan kestää.

Kaappikello raksuttaa, kun vaihdamme kuulumisia. ”Oottako ollunna tervveenä?” Martan puheissa vilisee äitini serkkuja ja minun pikkuserkkujani sekä iso liuta ihmisiä, joita en tunne. Hän tietää kaikki nimeltä, etu- ja sukunimeltä. Lääkärit, naapurit, puutarhaliikkeen yrittäjän ja jopa sen nuoren miehen, joka piti vuosia sitten tietokonekurssin, jolle Marttakin osallistui. Mies oli niin hyvä opettamaan, että isotätini hankki samantien koneen itselleenkin. ”Parraiten sitä sillä tavalla oppii.” Nyt käytössä on jo älypuhelinkin.

Puhelimesta katsomme kuvia sukulaisista. Tuo asuu Italiassa, tuo pitää perhekotia. Martta on perillä monien sukulaisten elämän käänteistä. Vanhoja paperikuviakin olisi jossain kaappien kätköissä, mutta hän epäilee, että näinkö ne enää ketään kiinnostavat. En saa sanotuksi, että minua kyllä kiinnostaisi. Kuvissa lienee monen ihmisen historiaa, sukuni tarinaa. Kuviakin enemmän näitä muistoja olisi Martalla itsellään, mutta en osaa kysyä.

Martan tapaaminen saa aina sydämeni pakahtumaan. Hänessä on niin paljon. Muistoja, tietoa ja tarinoita. Ja myös murre, jota en kunnolla osaa, mutta joka silti tuntuu niin kovin tutulta. Ja sitten se jokin viisaus tai asenne elämään, mitä on vaikea sanoin kuvailla. Että samaan aikaan voi opetella käyttämään älypuhelinta, vaikka kattaakin pöytään piimää ja kermaa, kuten aina ennenkin.

On vaikeaa todeta, että nyt meidän pitäisi lähteä. Eteisessä ei oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa. Martta tietää. ”Viekkeehän terveisiä.”

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.