Suomen olympiakomitean valmennuspomo tulkitsee Suomen menestyneen Tokion olympiakisoissa erinomaisesti. Penkkiurheilijana tulkinnasta on lupa olla eri mieltä.

Suomalaiset urheilijat ylsivät Tokiossa vain kahteen mitaliin, eikä tulosta voi luonnehtia millään mittarilla erinomaiseksi. Onnistujia joukkueessamme oli kymmenkunta, omalla normitasollaan kilpaili vajaa puolet meikäläisistä mutta joukkueesta neljäsosa oli kaukana normitasostaan ja odotuksista.

Odotuksia urheilijaimme menestykselle luotiin mediassa. Kotirintamalla huippumme ovatkin huippuja mutteivät enää kansainvälisillä kentillä. Nyt innostutaan jo pelkästä edustuspaikasta, vaikka se tulisikin kiintiöpaikkana kansainvälisten tilastojen perusteella.

Totuus tuli vastaan olympian tantereilla. Muualla vain mennään kovemmin ja korkeammalle. Onko kyse valmennuksen tasosta vai materiaalista, jota urheilevasta nuorisostamme löytyy?

Ontuvin vertaus pohjautui Rion menestykseen viisi vuotta sitten. Silloin Suomen ainoan mitalin sai nyrkkeilijä Mira Potkonen. Kun mitaleita tuli nyt kaksi, menestyksemme on tuplaten parempi.

Lähinaapureistamme tanskalaiset urheilijat saavuttivat Tokiossa 11 mitalia, joista 3 oli kultaista. Silti maassa oli suuri suru, kun käsipallokulta meni muualle. Ruotsin 9 mitalista 3 tuli kultaisina, norjalaiset saavuttivat 4 kultaa ja kaikkiaan 8 mitalia.

Kun norjalaiset juoksijat Ingebrigtsen ja Warholm sekä ruotsalaiset Ståhl ja Duplantis tarjosivat huippuhetkiä maailmalle, suomalaisten oli revittävä riemu pistesijoista.

Väkilukuunsa nähden Tokion paras urheilumaa taisi olla Uusi-Seelanti, jonka 5-miljoonaisesta kansasta löytyi huippuja moniin lähtöihin: 7 kultaa ja yhteensä 20 mitalia!

Jos maamme haluaa sinnitellä huippu-urheilussa edelleen, jotakin on tehtävä radikaalisti eri tavalla kuin tähän saakka. Siinä on työmaata Olympiakomiteamme uudelle päällikölle Jan Vapaavuorelle, sillä seuraavat kesäolympialaiset ovat jo kolmen vuoden kuluttua.

Jorma Haapamäki

Päätoimittaja