Tuntematon mies lukee minulle Elton Johnin elämäkertaa. En pidä elämäkerroista ja Elton John on minulle aika yhdentekevä hahmo. Muistan, kun hän lauloi Dianan hautajaisissa ja tiedän, että hän teki musiikin Leijonakuningas-elokuvaan. Tässä minä kuitenkin kuuntelen tarinoita hänen elämästään äänikirjana samalla, kun imuroin, tiskaan ja laitan ruokaa.

Äänikirja on viime aikoina alkanut kuulostaa häpeälliseltä paheelta. Vähän kuin kertoisi menevänsä sähköpotkulaudalla lähikauppaan ja ostavansa sieltä pelkkiä eineksiä ja pakastemarjoja. Aijai, nykyään ei enää osata kokata, ei jakseta kävellä, ei kerätä marjoja eikä edes lueta kirjoja itse! Äänikirjat kuulemma pilaavat meiltä lukutaidon, kun emme enää muka lue mitään, kuuntelemme vain. Kirjatkin menevät pilalle ääneen luettuna, koska silloin lukija tekee tulkinnat meidän kuuntelijoiden puolesta. Ja sitä paitsi kirjailijat saavat äänikirjoista liian vähän rahaa.

Viimeiseen väitteeseen on vaikea näin ”maallikkona” sanoa yhtään mitään. Mutta muuten koko poru äänikirjojen ympärillä ihmetyttää. Harva kai on kokonaan vaihtanut äänikirjoihin. Ja vaikka olisikin, niin eikö ole kuitenkin tärkeintä, että me edelleen avarramme maailmankuvaamme kuluttamalla kirjoja – olivat ne sitten missä formaatissa tahansa?

Väheksyntä tuntuu oudolta siksikin, että oikeastihan tämä kirjojen ääneen lukeminen ei ole mitään uutta. Olen melko varma, että minä olen kuunnellut ensimmäistä äänikirjaa jo pinnasängyssä. Kyse oli liveversiosta ja lukija oli oma äitini, joka taatusti teki tulkintoja ja valitsi siekailematta oman mielensä mukaisia äänensävyjä. Kun opin lukemaan, huomasin, että äiti saattoi myös jättää väliin sanoja, lauseita tai jopa kokonaisia sivuja. Reklamoin asiasta ja sain kehotuksen lukea ihan itse omat iltasatuni, jos ei laatu kelpaa.

Seuraavat äänikirjat olivat c-kasetilla. Tai ne taisivat olla toteutukseltaan tätä nykyään niin trendikästä ”hybridimallia”, koska kasetin lisäksi oli tarjolla paperikirjakin. Kasetilla joku luki tekstejä ja kirjasta sai katsoa kuvat. Kun kasettimankasta kuului se oikeanlainen kilkahdus, piti kääntää kirjan sivua.

Sama homma jatkui koulussakin, kun opettaja luki meille ääneen kirjoja. Kerran luettavana oli kirja varhaisteinistä, joka lausui muutaman kirosanan. Opettaja eläytyi vähän liikaa ja luki kirosanat niin kovalla äänellä, että hänen oli pakko käydä kurkistamassa käytävälle, ettei kukaan kuullut ja käsittänyt väärin. Sekin kirja tuotti mieleenpainuvan elämyksen, vaikka lukijana oli joku muu.

Myös Elton Johnin ääneen luettu elämä naurattaa, hämmästyttää ja välillä itkettääkin. Imuroin kuulokkeet korvilla, posket kyynelistä märkinä ja päätän pestä vielä lattiatkin, koska en halua lopettaa kirjan kuuntelua. En olisi koskaan lukenut tätä paperikirjana, mutta äänikirjana se teki minuun suuren vaikutuksen. Eikä siinä pitäisi olla mitään väärää.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.