Onnistuin viimeinkin suostuttelemaan itseni hammaslääkäriin. Nyt joku tuhahtaa, että mitäs ihmeellistä siinä on. Että eikö jokainen järkevä aikuinen käy hammaslääkärissä säännöllisesti. Voi olla, mutta tässä asiassa minä en ole järkevä aikuinen. Muistutan ennemminkin kiukuttelevaa uhmaikäistä, joka makaa lattialla huutaen ”en haluuuu!”

Hammaslääkärille meno on yksi epämukavimmista asioista, joita aikuisen ihmisen pitäisi vapaaehtoisesti tehdä. Eikä riitä, että siellä käydään, kun on jotain vaivaa. Ei, pitäisi sännätä reippaana tarkistuksiinkin, ihan vain varmuuden vuoksi! Siihen en ole juuri pystynyt. En ensimmäisenä ajattele lääkäriajan varaamista edes silloin, kun purukalustossani on jotain vaivaa.

Kun vihlonta alkoi, aloin juoda niin, ettei kylmä vesi osunut kipeään hampaaseen. Opettelin pureskelemaan vain toisella puolella suuta. Surautin hammasharjan pikavauhtia oireilevan hampaan ohitse ja ajattelin, että ehkä tämä menee ohi itsekseen. Vasta kun jouduin jo popsimaan särkylääkkeitä hammassärkyyn, ymmärsin, ettei tilanne ehkä helpota. Silti vielä pohdin, kestäisinkö lääkkeillä siihen saakka, että hammas olisi päässyt poistokuntoon. Silloin ehkä selviäisin vain yhdellä käyntikerralla.

No juu, tajusin kyllä, että tässä kohtaa menin liian pitkälle.

Murhetta aiheuttava hammas on yläkerrassa majaileva kuutonen. Tämä sama hammas on lähes aina syypää, jos joudun hammaslääkärin tuoliin. Se myös aikoinaan aiheutti sen, että inhoan hammashoitoja.

Tarina on tuttu: säälimätön hammaslääkäri ajatteli kai antaa koululaiselle opetuksen ja porasi hampaaseen syvän amalgaamipaikan ilman puudutusta. Harmi vain, että opin ainoastaan ajattelemaan, että sitten aikuisena, kun saan päättää itse, jätän hammaslääkärit väliin, jos tämä kerran on tämmöistä.

Sittemmin olen kohdannut monta mukavaa ja pari todella empaattistakin hammaslääkäriä. Yksi toisensa jälkeen he yrittävät paitsi korjata tuota yhtä hammasta, myös tehdä käynneistä mukavia. On puhuttu lempeästi, taputettu rauhoittelevasti olkapäätä ja puudutettu ihan pyytämättäkin. Silti aina poistuessani toivon, ettei tarvitsisi enää koskaan palata.

Viimeksi tuolilla maatessani yritin analysoida, mikä epämukavuuden aiheuttaa. Totesin että jo asetelma on kurja: makaat selälläsi, kaksi ihmistä kumartuneena naamasi päällä ja suuhusi työnnetään tavaroita, joten puhua et voi. Vieraat ihmiset tulevat liian lähelle ja vieläpä naamalle. Äänetkin ovat inhoja: nirskuva pora ja sen kamalan rapsuttelukoukun raapina.

Häpeääkin siihen liittyy. Ajattelevatko kaikki, etten hoida hampaitani ja siksi jouduin tänne?

Puhuin aiheesta ihmistuntijoista suurimmalle eli kampaajalle. Hän lohdutti, että kammottavat hammaslääkärikokemukset tuntuvat kuuluvan lähes kaikkien yli kolmekymppisten lapsuusmuistoihin. Mutta hän kertoi jotain hyvääkin: hänen lapsensa oli viimeisimmän hammashoidon jälkeen kysynyt, koska pääsee uudestaan, kun oli niin kivaa. Toivottavasti kasvamassa on hammaslääkärikammoton sukupolvi.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.