Minunkin olohuoneessani katseltiin Linnan juhlia. Tarkkailimme tietysti pukuja, bongasimme tuttuja kasvoja ja kummastelimme, miksi jonotus ei sujunut kuin ennen. Enimmäkseen kuitenkin puhuimme siitä, mistä syystä kukakin oli juhliin kutsuttu.

Yksi kutsutuista veti vaatelainaamoa ja toinen organisoi siivouspäivää. Oli kirjailijoita, urheilijoita ja sankarimies, joka pelasti arvotavaraa palavasta kirkosta. Monenlaisia saavutuksia, jotka ansaitsivat toki tulla noteeratuiksi. Mutta tuleekohan sitä itse koskaan tehtyä mitään sellaista, että olisi kutsun arvoinen?

Erilaiset saavutukset ovat pyörineet mielessäni paljon viime aikoina. Kaikki kai alkoi, kun ystäväni ilmoitti lähtevänsä vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Olin kovin ylpeä hänestä – etenkin, koska hän pystyi toteuttamaan haaveensa. Miten hänellä riittikin niin paljon uskallusta, tahtoa ja intoa! En vain voinut olla ajattelematta, että samaan aikaan, kun ystävä teki hyvää toisella puolella maapalloa, minun suurin saavutukseni oli vuotavan keittiön hanan korjauttaminen huoltomiehellä.

Suunnittelin kyllä kaikenlaista, suurta ja pientä, kuten kirjan kirjoittamista, kodittomien kissojen hoitolan perustamista tai edes valokuvien laittamista albumiin. Sen sijaan päädyin katsomaan kaikki Sorjosen jaksot ja neuloin keinutuoliin maton.

Samoihin aikoihin törmäsin lehdessä monisivuiseen artikkeliin, joka kertoi Mount Everestille kiivenneestä isästä ja pojasta. Parin sivun jälkeen oli pakko jättää lukeminen kesken. Hyvä teksti ja mahtava ponnistus, mutta kaikki se reippaus veti mieleni kovin matalaksi. Taas yksi uroteko, johon rahkeeni eivät ikinä riittäisi.

Tiedän kyllä, että jokaisen ei tietenkään tarvitse kiivetä vuorelle. Enkä oikeastaan edes haluaisi. En ole varsinaisesti kiinnostunut presidentinlinnan tungoksestakaan, mutta pitäisikö elämässä silti saavuttaa jotain suurta? Jotain, mistä edes itse tulisi valtavan ylpeäksi.

Jotkut sanovat, että pitäisi rakentaa talo tai istuttaa puu. Enpä tiedä. Voisikohan näitä vähän soveltaa? Olen nimittäin rakentanut yhden melko hienon piparkakkutalon ja istuttanut palmuvehkasta katkenneen varren uuteen ruukkuun. Olin minä näistä hetken aikaa vähän tohkeissani.

Taidan kuitenkin tarvita omanlaiseni suunnitelman. Mitä haluaisin saavuttaa? Mistä syystä haluaisin, että presidentti puristaisi kättäni? Ehkä voisin olla palkittu kirjailija tai kuuluisa leipuri. Tai ehkä henkilö, joka tekisi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää, kuten poistaisi ruokahävikin.

Sohvalla itsenäisyyspäivän juhlijoita katsoessani ymmärsin lopulta, ettei se mitään haittaa, vaikka saavuttaakin vain pieniä asioita. Sellaisiakin tarvitaan, jotta ne suuremmat sankarit erottuisivat paremmin joukosta. Eihän minusta monen sivun juttua kirjoiteta ja tuskin Saulikaan innostuu, mutta pitäähän jonkun aina olla siellä kotikatsomossakin. Oman elämänsä sankarina.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta tekee töitä ympäristöalalla koko Kymenlaakson alueella.