Halusin ja menin. Jo lapsuuden ajoilta syyskesään ovat kuuluneet marja- ja sienimetsäretket. Kavereitten kanssa hypättiin pyörän selkään ja ajeltiin kauaskin kodista poimimaan puolukoita. Mustikat kerättiin lähimetsistä.

Lapsuuden aikaan metsässä ei ollut käärmeitä, ei hyttysiä, ei hirvikärpäsiä eikä punkkeja tai ei osattu pelätä. Kai käärmeetkin luikertelivat näkymättömiin, kun pidettiin koko ajan meteliä.

Päivän päätteeksi pyörän ohjaustangossa keikkui täysinäinen astia, joka oli yleensä iso maitokannu, kansi tiivistetty voipaperilla kuljetuksen ajaksi.  Äiti kiitteli ja ihaili sinnikkyyttä. Että oli iso olo siitäkin huolimatta, että kodin hyväksi puuhailu kuului jokaisen perheenjäsenen arkeen.

Metsään meneminen, varsinkin tuntemattomille seuduille, ei ole enää itsestään selvää. Tosin minun retkeni suuntautuvat yleensä entisen kotikyläni laitamille eli varsin tutuille paikoille. Maisema on kuitenkin muuttunut. Taloja on ilmestynyt metsätien varrelle kauas varsinaisesta asutuksesta, ja ennen pysäköintiä viimeinen rakennelma on tuulimylly, joka on iso ja korkea ja pitää jatkuvaa meteliä.

En ole himomarjastaja, joten nautin jopa lasten leikkiämpärin täyttymisestä. Samoillessa mättään luota toiselle nuuskin metsän tuoksua nenääni ja nautin olostani. Tunnelma vain ei enää ole se lapsen aito into ja pelottomuus.

Periaatteessa kaikki on yhtä leppoisaa ja sujuvaa kuin lapsuuden metsässä. Kuitenkin ajattelen eksymistä ja kaikenlaisia ötököitä. Viimeksi muutama hyttynen yritti käsivarrelle, mutta olin varma, että kohta on hirvikärpäsiä tai punkkejakin iholla. Ei tullut eikä löytynyt iholta myöhemminkään. Karhukin oli muutama vuosi takaperin vaellellut samoissa maisemissa.

Nykyelämä tarjoaa koko ajan uhkia ja vaaroja, pelkoa tuntemattomasta. Ne syöpyvät mieliin, ilmestyvät aivan vääriin paikkoihinkin ja tekevät tepposia. Ehkä eläminen kaupungissa on vieraannuttanut minut aidosta luonnosta niin kuin monen muunkin.

Poliitinen suuntaus sulloutua kaupunkeihin huolestuttaa minua. Peruskoulutkin rakennetaan keskustoihin, jossa puitten, mättäitten, kivien ja kallioitten sekä kasvuston sijaan  on kerrostaloja ja asvalttikatuja, ihmisten rakentamia puistoja leikkipaikkoineen.

Miten käy tulevan sukupolven, jos vieraannutaan kokonaan luonnosta? Kuinka käy viljelyn, karjan- ja metsänhoidon, marjastuksen ja metsästyksen? Pitääkö lennättää toiselta puolelta maapalloa ihmisiä hoitamaan muutkin maaseudun työt kuin marjojen poiminnat? Vai hoitavatko robotit ruuat kauppoihin?  Miten voidaan hoitaa luonnosuojelu, jos ei tunneta luonnon monikerroksellisuutta?

Siinä pohdintaa päättäjille, jotka lukevat tilastoja ja säästävät hyvinvoinnista ja varsinkin kasvatuksesta ikään kuin lapset olisivat enemmänkin riesa kuin varteenotettava tulevaisuuden uusi aikuissukupolvi, jonka lapsuuden olotila niin henkinen, fyysinen kuin psyykkinenkin on perusta onnistuneelle aikuisuudelle.

Ei pitäisi olla vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välillä, vaan on pidettävä yhtä tärkeinä molemmat. Korona herätti jo etätyöläiset maaseudulle mutta ei päättäjiä. Koulut monitoimitaloina ovat maaseudun säilymisen avain kuin myös opastetut luontopolut ja -kierrokset, leirikoulut laitoskoululaisille ja kaksoiskuntalaisuus etätyöläisille.

Se pitää tunnustaa, ettei metsä ole enää niin kuin ennen, mutta en ole minäkään.

Joka tapauksessa olin tyytyväinen ja iloinen koko loppupäivän siitä, että kävin marjametsällä, ja menen kyllä toistekin.

Aion löytää sopusoinnun itseni ja metsän kanssa.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.