Kesäkuun helleviikko osui mukavasti samaan aikaan mökkiloman kanssa. Minulla oli tästä jo etukäteen visio: makoilisin baden-badenissa, vieressä kannullinen virkistävää juomaa, käsissä hyvä kirja ja taustaääninä radio, linnunlaulu ja järven liplatus. Tämähän ei tietenkään toteutunut, koska minun ihoni on sitä tyyppiä, joka alkaa punoittaa jo pelkästään siitä, että suunnittelen ulos menemistä.

Nuorempana vielä uskoin siihen kliseiseen fraasiin, että palanutkin iho muuttuu lopulta ruskettuneeksi. Yritin jopa ihan ottaa aurinkoa ja käyttää vain sellaisia maltillisia aurinkorasvoja, joissa on keskivertotason suojakerroin. Nyt voin kaikkien näiden vuosien jälkeen sanoa, että se, joka tuon väitteen on ensimmäiseksi suustaan päästänyt, ei koskaan ole oikeasti polttanut ihoaan. Jos olisi, hän kyllä tietäisi, että punaista ihoa ei saa ruskeaksi muulla kuin väriaineilla. Uskokaa pois ja kuunnelkaa, kun täti kertoo.

Jos tänään polttaisin ihoni auringossa, tapahtuisi seuraavaa: Parin seuraavan päivän aikana pinkki iho muuttuisi koko ajan vain tummemman punaiseksi. Ei ruskeammaksi vaan syvemmän punaiseksi. Vähän niin kuin kypsyvä ja vanheneva mansikka. Olisin kuumissani, hölväisin viilentäviä voiteita ja availisin salaa pakastinta ihan vain viilentyäkseni. Vaatteet tuntuisivat ikäviltä päällä. Yöt olisivat vaikeita.

Sitten iho muuttuisi muhkuraiseksi. Tarkempi tarkastelu osoittaisi, että muhkuroissa on nestettä. Pieniä vesirakkuloita siis. Iho alkaisi kutista ja rapsutellessa sormet kostuisivat, kun vesikellot repeilisivät rikki. Lopulta ihon pinta kuoriutuisi pois isoina suikaleina. Repaleiset nahanpalat toisivat punaisen värin sekaan vaaleita laikkuja. Ei kaunista, eikä missään tapauksessa edelleenkään ruskeaa. Jos seisoisin jonkun oikeasti ruskettuneen rinnalla, osaisi lapsikin sanoa, kumpi meistä on väritykseltään kuin tomaatti ja kumpi peruna.

Ihon kuoriutuessa ja syksyn lähestyessä tumma puna alkaisi hiljalleen haalistua. Ei siis ruskistua vaan haalistua. Ja pian olisin taas sama valkonaama kuin keväälläkin. Väri pakenisi kasvoiltani siitäkin syystä, että taas saisin miettiä, mitä kaikkia syöpiä meidän suvussamme onkaan ollut. Tuloksina auringonotostani olisi vain pahaa mieltä ja tarpeettoman raju ihon kuorinta.

Niinpä vietin hellepäiviä enimmäkseen varjon alla, eikä harmita yhtään. Auringossa makaileminenhan on nimittäin kamalan epämukavaa. Lukeminen on hankalaa, kun häikäisee ja asennosta riippuen joko kädet väsyvät tai niskat jumittuvat. Aurinkorasvasta mährääntyneet kädet sotkevat kirjan tai lehden sivut. Ja jos ei voi edes lukea, alkaa tylsistyttää. Olo muuttuu epämukavaksi viimeistään, kun hiki alkaa virrata kaikissa ihopoimuissa ja kuumuus särkee päätä. Miksi minä sellaista edes haluaisin? Rusketushan on vain ihon soluvaurio.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.