”Totuuden torvi” oli 1920-luvulta aina 1950-luvulle asti pätkittäin ilmestynyt sensaatiolehti, jonka perustaja ja päätoimittaja oli Ernesti Hentunen. Lehti tapasi julkaista reippaita, usein totuutta kaukaakin kiertäviä, kannanottoja valtaapitävistä. Poistuipa Hentunen runsaaksi kymmeneksi vuodeksi maastakin, jottei joutuisi vastuuseen lehtensä jutuista.
Klassikoksi muodostui se, kun päätoimittaja kirjoitti, että ”puolet kansanedustajista on hulluja”. Tähän vaadittiin oikaisua. Hentunen oikaisikin asian seurassa numerossa kirjoittamalla, että ”puolet kansanedustajista ei ole hulluja”. Hentuselle totuus oli joustava asia.
Jostakin syystä tämä tarina tuli mieleeni, kun pysähdyin ajattelemaan tämän päivän totuuden torvia. Sellaisiksihan ovat nousseet gallup-tutkimukset, sosiaalisen median keskustelut sekä photoshopatut (käsitellyt) valokuvat.
Puolueiden kannatuksia pari kertaa kuukaudessa selvittävistä gallup-kyselyistä on tullut yksi tämän päivän ”totuuden torveista”. Galluppeja tulkitaan kuin konsanaan vaalituloksia. Media tykkää pyöritellä niitä eivätkä ne puoluejohtajat, joiden puoluekannatus näyttäisi nousevan, tunnu pysyvän housuissaan. Ja näin on riippumatta siitä, mistä puolueesta on kyse.
Gallup-tutkimuksethan perustuvat parintuhannen henkilön otantaan. Virhemarginaali pyörii 1,5-2,0 %-yksikön paikkeilla molempiin suuntiin. Näin ollen 18 %:n gallup-kannatus voi olla kaikkea 16 %:n ja 20 %:n väliltä. Tämä on hyvä muistaa, ennen kuin vetää gallupeista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. On eri asia vastata puhelimessa gallup-tutkijan kysymykseen, mitä puoluetta äänestäisit, jos vaalit olisivat nyt verrattuna siihen tilanteeseen, kun äänestyskopissa pohdit, kelle sen ainutkertaisen äänesi näissä vaaleissa annat.
Joku voi sanoa, että kyllähän gallupit suuntaa antavat. Tottakai, mutta totuutta ne eivät kerro.
Sosiaalinen media, tuttavallisesti some, on toinen maailma, jossa löysätkin tarinat muuttuvat helposti totuudeksi. Perinteisessä mediassa työskentelevät tietävät, miten tärkeää on varmistaa jaettavan tiedon oikeellisuus. Mitä merkittävämmästä asiasta on kyse, sitä useammalta taholta juttujen taustat tarkistetaan.
Somessa tätä tarkistamisen kulttuuria harvemmin tapaa. Siellä ”tykätään” ja ”jaetaan” mitä tahansa, mikä tuntuu hyvältä ja mukavalta. Esimerkiksi käy tällä kertaa vaikkapa tasavallan presidentin valtiopäivien avajaisissa pitämä puhe.
Minusta tuntuu, että suuri osa niistä, jotka ottivat kantaa puheeseen tai jakoivat sitä edelleen omille facebook-kavereilleen, eivät olleet kuunnelleet saati lukeneet puhetta. Kun joku oli kirjoittanut ”seinälleen”, että Sauli Niinistön mielestä kansainvälisiä pakolaissopimuksia ei pidä noudattaa, asiasta tuli hetkessä ”totuus”. Ne, jotka olivat samaa mieltä tämän virheellisen lainauksen kanssa, kehuivat presidenttiä ja ne, jotka olivat eri mieltä, haukkuivat häntä kovin sanoin. Keskustelu äityi sen verran voimakkaaksi, että myös presidentti itse katsoi tarpeelliseksi puuttua asiaan varmistaakseen, että totuus hänen puheestaan tunnetaan.
Valokuvien sanotaan olevan lahjomaton totuuden peili. Toisaalta minun sukupolveni muistaa hyvin valokuvat Neuvostoliiton korkeimmasta johdosta seuraamassa vappuparaatia Leninin mausoleumin terassilta. Kun maassa vaihtui valta, kuvista poistettiin päitä ja uusia istutettiin tilalle. Valokuvan ikuistamaa totuutta siis manipuloitiin. Ja sehän meitä nauratti.
Tänä päivänä ei ole niinkään tarvetta poistaa kuvista henkilöitä sen enempää kuin lisätäkään heitä niihin. Sen sijaan media on pullollaan valokuvia, joita on käsitelty ja muokattu muulla tavoin julkaisijan toiveiden ja tarpeiden mukaan. Erityisen yleistä tämä on ns. mainos- ja myyntikuvissa. On sitten kyse ihmishahmoista, myytävistä asunnoista tai vaikkapa matkailumainoksista. Kuvan halutaan näyttävän, jos mahdollista, paremmalta, mitä kuvattu kohde todellisuudessa onkaan.
Digiaikana kuvien käsittely on yksinkertaista erilaisten kuvankäsittelyohjelmien avulla. Jo tavaksi on tullut, että kuvien totuudenmukaisuudesta käydään keskustelua ainakin Vuoden luontokuva -kilpailun yhteydessä.
Totuudesta on tullut vähän samanlainen dilemma, minkä eteen Shakespearen Hamletkin aikoinaan joutui: Ollako vai eikö olla!
