Haminan talousalueen uutislehti

Jos vaikka vielä joskus tarvitsen…

Luulin hommaa helpoksi, kun aloin tyhjentää komeroitani, mutta minulta menikin kahden kuukauden vapaa-ajat kotini putsaamiseen. Jos olisi ollut tavaramittari, niin huippulukemat olisivat näkyneet näytössä, kun viimeinen nyssäkkä löysi paikkansa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tein muuttosiivouksen, eikä ollut ensimmäinen kerta sekään, kun vannoin, etten enää ikinä kerää nurkkiin tavaroita, jotka vain odottavat mahdollista käyttöä.

Kun poikani kanssa lähdettiin Vantaalta takaisin Vehkalahdelle, kodin irtaimisto lähti rekan kyydillä uuteen kotiin odottamaan muuttajia.

Kolmisen kuukautta oli tarkoitus asua ystävän luona ja hyvin vähin varustein, mutta työkaveri löysikin meille pienen tyhjän kaksion. Lainasin patjoja sekä minisetin ruokailuvälineitä ja muita tarvikkeita, myös verhot. Koulusta, opettaja kun olin, raahasin pari pulpettipöytää ja istuimiksi oppilastuoleja. Ainut, minkä kävin ostamassa, oli pieni mustavalkoinen matkatelevisio Pikku Kakkosen katsomista varten.

Pienen totuttelun jälkeen tajusin, miten vähillä välineillä voi tulla toimeen. Seurauksena päähäni syntyi uljas ajatus, etten enää kerää mitään ylimääräistä.

Mutta kuinkas on vuosien saatossa käynyt? Tavaraa ilmaantui komeroista ja laatikoista koko ajan lisää ja lisää. En edes muistanut, mitä kaikkea olin hankkinut ja säilyttänyt. Peräkärrykuormien jälkeen vain pieni osa omaisuudestani päätyi tilapäiskotiin. Osa meni ystävän kellarivarastoon tai lahjoituksiin. Monta säkkiä raahattiin kierrätykseen, kärryllinen kaatopaikalle ja hurja määrä pusseja roskikseen. Tarpeetonta jäi vielä paljon.

Tuotti vaikeuksia luopua kaikesta käyttökelpoisesta, mitä on hankkinut tai saanut lahjaksi. Tuli tunne, että menettää hyviä muistoja ja osan itseään. ”Jos vaikka vielä joskus tarvitsen” kuiskutti jokaisen tavaran kohdalla vähemmän tai enemmän voimakkaasti.

Ehkä kuiskutus johtui tiedossa olevista pula-ajoista, jolloin on ollut pakko varustautua pahan päivän varalle tai omavaraisuuden ajoilta, jolloin pärjääminen oli omissa käsissä. Siinä vähässä, mikä tehtiin tai hankittiin, käytettiin laadukkaita raaka-aineita. Tuotteet kestivät isältä pojalle ja pitempäänkin.

Mutta sitten kehityksen myötä alkoi koneitten vallankumous ja sen seurauksena liike-elämä, rahapalkat ja edulliset liukuhihatuotteet, jotka toivat kevennystä ja viihtyvyyttä elämään. Mainokset tekivät tuotteista entistä houkuttelevampia ellei onnellisuuden kannalta aivan välttämättömiä.

Liikevoiton takia alettiin tehdä ja yhä tehdään tarkoituksellisesti puutteellisia tuotteita, lähes kertakäyttökamaa. Korjaamisen kalleuden ja muotivirtausten takia päädytään yleensä uuteen tuotteeseen, joten inhimillinen olento jatkaa hankintojaan myös ”kaiken varalta”.

Tunnustan, että markkinointi on tehnyt minullekin tepposensa. Ostoskärryyn sujahtaa tuote, jolla on nimi ja minulla mielikuva, että se on parasta laatua ja sopii juuri minun tarpeisiini.

Yritän kyllä pitää mielessä, ettei ihmisen pidä hankkia sitä, mitä tarvitsee, vaan sitä, mitä ilman ei tule toimeen. Samaa linjaa komppasi ystäväni, kun hän halusi helpottaa muuttotuskaani:

”Säilytä vain ne tavarat, jotka tekevät sinut onnelliseksi.”

Liian myöhäistä. Tavaraa jäi enemmän, kuin onnellisuus vaatii.

Tarpeettoman roinan välttämiseksi pitääkin ryhtyä etsimään ja kuluttamaan elämyksiä. Ne ovat kevyitä kantaa ja säilyttää ja niitä ympäristössä riittää, varsinkin jos laajentaa reviiriä.

Askel keväiseen luontoon tai reissu naapurikuntiin. Siitä voisi aloittaa.

Jaa kirjoitus somessa

Lähetä tai printtaa kirjoitus