Haminan talousalueen uutislehti

Suut hymyssä vai hampaita purren?

Monet mestaruuskisat ovat jättäneet hyviä muistoja suomalaisista kenttäsankareista. Samaa vauhtia kuin lippu on noussut palkintosalkoon, kansallistunteemme on saanut kohennusta. Jo Suomi-Ruotsi -maaottelun voittoa hehkutetaan hyppimällä tasajalkaa ja kiljumalla ”hyvä me.”

Itse kuulun niihin, jotka ihailevat yhtä lailla taidokkaita suorituksia kuin saavutuksia. Aikoinaan voitot lankesivat lahjakkuuksille, joiden sisäinen palo vauhditti tietä kilpakentille. Münchenin olympialaisten sankari Lasse Virén aloitti juoksentelun 16-vuotiaana omin päin. Vehkalahtelainen hiihtäjä Marjatta Kajosmaa pinkoi pitkin Uuden-Summan metiköitä eikä tainnut ruokavaliolla olla suurtakaan merkitystä. Piti syödä sitä, mitä kaapista löytyi.

Nykyurheilijoitten apuna on järjestöjä, valmentajia, hierojia, lääkäreitä, tehoruokintaa, tutkimuksia ja taloudellista tukea, osalla jopa ammattimaiseen harjoitteluun. Yhteiskunnan varoin on rakennettu treenipaikkoja. On kehitelty välineitä ja vaatetusta. Teoriassa kaikki pitäisi olla erinomaisessa kunnossa huippusuorituksia varten. Kilpakenttien tuloksena kuitenkin on enemmän isoja pettymyksiä, loukkaantumisia ja epäonnea kuin onnistuneita suorituksia ja iloista kenttäväkeä.

Aina kun kisat lähestyvät, odotukset ja toiveet ovat korkealla. Valmennusohjelmat ovat huolehtineet siitä, että osallistuja voi teoreettisesi olla parhaitten joukossa tai ainakin hänellä on mahdollisuus omaan ennätykseen. Median arvailujen saattelemana on tehty kaikki se, mikä oletettettavasti tuo mitalin, maineen ja kunnian.

Kun kisat käynnistyvät, tuntuu kuin alkaisi taistelu eikä kilpailu ja niin rajuna, että voitonhimossa kaikki apukeinot tuntuvan olevan sallittuja. Vain paras saa mainetta ja kunniaa. Kaikki muut kuuluvat häviäjiin.

Mutta voittaja niin kuin häviäjäkin on ihminen eikä kone, vaikka moni huippu-urheilija jo vaikuttaa koneelta tai tehopakkaukselta. Jalka nousee juoksussa kauniisti ja kevyesti yhtä lailla lopussa kuin alussakin. Hyppy lentää prikulleen, mihin se on tarkoitettu. Telinevoimistelijoista puhumattakaan.

Kaiken takana on valmennus, vai onko? Ainakin jalkapallossa ja jääkiekossa sormi osoittaa heti valmentajaan, jos voittoa ei tule.

Satuin kerran seuraamaan tv-ohjelmaa, joss eräs suomalainen jääkeikkolegenda mietiskeli valmentajien osuutta harrastuksen alkutaipaleella. Hän oli koko lapsuutensa pelannut kiekkoa kavereitten kanssa siellä, missä pelaaminen suinkin oli ollut mahdollista, yleenä kotipihan tuntumassa. Hänen mukaansa parasta valmennusta oli se, kun itse joutui miettimään liikkeitään ja ottamaan vastuun niistä. Hauskuuden lisääksi vapaa kiekkoilu kehitti reagointikykyä, jota kaikissa peleissä ja urheilulajeissa tarvitaan, myös itseluottamusta. Hänen mielestään liian valmentajakeskeiset ohjelmat usein estävät suorittajan oman ajattelun ja kokemisen siitä, mikä toimii ja mikä ei. Kilpatilanteessa kuitenkin on pärjättävä omillaan.

Fyysistä kuntoa koskevia tutkimuksia tehdään jatkuvasti, ja niitten tuloksia hyödynnetään harjoittelussa. Mutta onko fyysinen treenaus laaturavinnon kanssa ratkaiseva tekijä vai luontainen kyvykkyys vai löytyykö ratkaisu tulevaisuuden tutkimuksissa mielen sopukoista?

Suuri joukko kilpailijoista jää hännille ja palaa etsimään uusia tavoitteita. Osa pettyy itseensä ja saa tunnevaurioita, varsinkin jos epäonnistumisia riepotellaan julkisuudessa. Muisti ei pyyhi pettymystä pois, vaikka järki käskisi ja selittelisi.

Brasilian olympialaisista palannut sulkapalloilija Nanna Vainio totesi, että kisoissa menestyivät ne, jotka osasivat pitää hauskaa ja nauttivat tekemisestään.

Olisiko siis syytä olla armollisempi niille, jotka eivät voita mitalia, ja kannustavampi niille, joilla on mahdollisuuksia huipulle? Valmentajillekin.

Hymyilevää syksyä!

Jaa kirjoitus somessa

Lähetä tai printtaa kirjoitus

Previous slide
Next slide