Aika on merkillinen ulottuvuus. Urheilukilpailuissa suorituseroja mitataan sadasosasekunnin tarkkuudella. Rapakivigraniittinen kallio, jonka päällä täällä Kymenlaaksossa seisoskelemme, on noin 1,5 miljardia vuotta vanhaa. Sekuntien murto-osia eivät aistimme oikein kykene erottelemaan. Miljoonien vuosien aikaperspektiivin ymmärtämiseen taasen ei tavallinen käsityskyky riitä. Jopa pitkän ihmisiän kuluessakin ehtii tapahtua niin paljon, että kaiken sulattaminen on vaikeaa.

Tämän havaitsin menneenä viikonloppuna, kun vietimme äitini 90-vuotispäivää. Hänen ja ikätovereidensa synnyinvuosina itsenäinen Suomi otti ensimmäisiä haparoivia askeleitaan. He ovat kokeneet sotien kauheudet, olleet jälleenrakentamassa isänmaatamme sekä luoneet siitä eurooppalaisen hyvinvointivaltion. Maailma on muuttunut valtavasti sinä aikana. Erityisesti teknologinen kehitys on muuttanut tavallisen ihmisen elämää ja arkea käsittämättömällä tavalla.

Ihailen näiden seniorikansalaisten ja veteraanien kykyä oppia uutta, sietää ja kestää koettelemuksia sekä uskoa huomiseen. Tulee vain mieleen, miten vähästä tänään tavataan valittaa tai peräti heittää hanskat tiskiin, kun eteen tulee ongelmia. ”Minulle heti ja kaikki” -ajattelu vie liian kauaksi kestävän ja terveen kehityksen polulta.

Aika on kulunut nopeasti, kun ajattelee menneitä vuosia ja vuosikymmeniä. Tulevat tapahtumat ja vuodet sen sijaan tuntuvat olevan aina kaukana edessäpäin. Ihan vain ajatusleikkinä totean, että kun tänään syntyvät lapset viettävät 90-vuotispäiviään, eletään jo vuotta 2106. Siis, ihan oikeasti, 2106! On mahdotonta edes kuvitella, millaisessa maailmassa he silloin elävät!

Se on kuitenkin selvä, että jo tänä päivänä tehdään paljon sellaisia päätöksiä, jotka vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Joskus tuntuu myös siltä, että tätäkin enemmän kansalaisten, elinkeinoelämän ja koko yhteiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavat ne ratkaisut, jotka jätetään tekemättä tai joiden tekemistä lykätään. Juuri tästä päättämättömyydestä ja asioiden lykkäämisestä olen huolestunut.

Julkisen sektorin kantokyky on ollut koetuksella jo usean vuosikymmenen ajan. Valtion velka on yli 100 miljardia euroa, mikä on lähes kaksi kertaa valtion vuotuinen budjetti. Kuntien veroäyreihin ja palvelumaksuihin kohdistuu jatkuvia korotuspaineita kunnasta riippumatta. On eletty yli varojen ja hoidettu lähinnä vain oireita. Ei ole keskitytty itse talouden tervehdyttämiseen. Paikkausten tilalle kaivattaisiin isoja ja syvälle meneviä rakenteellisia uudistuksia. Mutta kun aina on jotkut vaalit tulossa, ne vaikeimmat päätökset jäävät tekemättä. Kuinkahan pitkään sote-uudistustakin on valmisteltu? Valtakunnallisen ratkaisun syntyminen on tuottanut vaikeuksia. Helpolta ei sote-uudistus näytä täällä maakunnassakaan. Eteläisen ja pohjoisen Kymenlaakson vuosikymmeniä jatkunut yleinen kiistely kohdistuu nyt terveyspalvelujen järjestämiseen. Nyt jos koskaan valtapoliittinen ajattelu tulisi unohtaa.

Suurtyöttömyys on toinen kansakuntaamme vaivaava ongelma. Sekin on oire, ei varsinainen tauti. Työtä syntyy, kun yritystemme tuotteiden ja palvelujen kilpailukyky markkinoilla paranee. Kilpailukykysopimuksen allekirjoittaminen oli ehkä hyvä alku, mutta ei lainkaan maali. Juhlapuheissa vilahtelee kyllä monia työllisyyden kannalta tärkeitä asioita, kuten paikallinen sopiminen tai potentiaaliset uudet toimialat, kuten puurakentaminen ja cleantech. Puheet eivät riitä. Nyt tarvitaan tekoja.