Kun rikostutkinta ja ulkopolitiikka sekoitetaan, hämärtyy molempien perimmäinen tarkoitus. Näin kävi, kun Suomen keskusrikospoliisi antoi apuaan Ukrainan yllä pari vuotta sitten alasammutun matkustajakoneen ampujan selvittelyssä.

Lähes 300 uhria vaatineen onnettomuuden tutkintaan on osallistuttava, kun apua pyydetään, mutta rikostutkintaa ei tehdä koskaan toreilla ja julkisuudessa, se pitäisi olla poliitikoillakin tiedossa. Kun Suomen rooli tutkinnassa tuli julkisuuteen, mukaan otettiin myös ulkopoliittista virettä, koska koko tutkinnan ainoa syylliseksi epäilty oli Venäjä ja sen Itä-Ukrainaan siirtyneet erikoisjoukot.

Tasavallan presidentti Niinistö joutuikin ottamaan poliittista kaartia niskasta ja muistuttamaan rikostutkinnan ja politiikanteon eroista.

Venäjä kieltää tietenkin perinteitään kunnioittaen osuutensa lentoturmaan väittäen, että kaikki on länsimaiden luomaa harhaa. Mutta milloin Venäjä on tunnustanut mitään? Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliiton mukaan Suomen provokaatio, joka johti sotaan. Etelä-Korean reitiltään harhautuneen matkustajakoneen alasampumista 1983 Neuvostoliitto perusteli väittäen koneen olleen sotilastehtävissä.

Virheiden tunnustaminen ei kuulu venäläiseen kulttuuriin. Senvuoksi Ukrainan koneturman syyllisiä ei saatane koskaan vastaamaan teostaan. Siinä ei auta kansainvälinen painostus eivätkä mitkään tutkijoiden kiistattomat raportit.

Venäjän johto ajaa maata yhä etäämmälle kansainvälisestä yhteisöstä ja yhteisesti sovituista sopimuksista ja käytännöistä. Senvuoksi Suomen tulisi vielä ryhdikkäämmin valita puolensa ja lopettaa vähäinenkin nöyristely idän suuntaan.