Haminan talousalueen uutislehti

Mieli piirtää kaupungin kartan

Kehitys vaatii muutoksia, mutta vaatiiko se jatkuvasti uusia ja sellaisia, joista asukkaat eivät ole innoissaan.

Häkellyttävä muutos on elävästi koettu niin Haminassa kuin Kotkassa, kun Vehkalahti liitettiin äänestyksen tuloksena Haminaan ja kun Kymillä ja Karhulalla suurennettiin Kotkaa.

Liitokset natisevat vieläkin. Kotkansaarelta lähtiessä pitää vitsinomaisesti olla passi, jos menee kivisillan yli pimeään Kymiin. Eräs tuttavani sai työpaikan Karhulassa ja kohtasi leirit luullen, että liitos on tehty äskettäin, vaikka tapahtumasta on kulunut kymmeniä vuosia.

Hamina on alkuaan ollut osa Vehkalahtea, kunnan keskus ja kirkonkylä. Siksi oli luontevaa ajatella liitosta ja välttyä tuplahallinnolta kuluineen, kun asiointi tapahtui lähes naapurirakennuksissa. Edesmennyt isäni vastusti liitosta, koska Vehkalahti oli vauras ja toimiva kunta. Hänen mielestään kukaan ei enää välittäisi maaseudun pienistä kylistä, kun rahat ja valta siirtyisivät kaupungin ympyröihin.

Olen seurannut uuskotkalaisena ja entisenä vehkalahtelais-vantaalais-haminalaisena Haminan ja Kotkan kehitystä ja pohtinut, miksei ole syntynyt kahta ”meidän kaupunkia”, vaan tyytymättömyyttä on yhä ilmassa, vierautta kaupunkienkin välillä, vaikka ovat kiinni toisissaan.

Puoluekuriton ja suorasanainen Trump puhkaisi härskisti USAn poliittiset valtakuplat, jotka hämäsivät asiantuntija-arvailijatkin. Hän paljasti puheillaan hiljaisen kansanosan, joka jo pitkään oli pettynyt politiikan peleihin ja odottanut muutosta välittämättä, kuka sen saa aikaan kunhan saa.

Samaiset hijaiset ja pettyneet kansanosat elävät omissa kaupungeissamme. Poliittiset koneistot eivät heitä kuuntele. Valta on niillä, jotka saavat eniten ääniä, joita tulee taajamista ja keskustoista enemmän kuin reunoilta. Kukoistava ydin kun lisää vetovoivaa, niin palvelut ja virkistyskohteet sijoitetaan keskustaan ja sen liepeille.

Rahojen rajallisuuden takia päättäjien on pakko leikata vähemmän tärkeiltä reuna-alueilta ja siellä asuvien tarpeista. Lakkautusten jälkeen on helppo tehdä laskelmia alueen vähenevästä väestöstä ja jatkaa leikkauksia sen sijaan, että keksittäisiin ratkaisuja alueen säilymiseksi ja vetovoiman lisäämiseksi. Keskustaanhan eivät kaikki mahdu eivätkä haluakaan.

En tunne olevani kotkalainen enkä haminalainenkaan. Olen vehkalahtelainen, samoin kuin Ile Vainio vakuuttaa olevansa kotkalainen. Sattuinpa kerran sanomaan, että hän on niin kuin kotkalainen, kun on asunut Helsingissä melkein koko ikänsä. Heti sain tulenpalavan vastauksen, että hän on kotkalainen ikuisesti eikä pidä muuta ajatellakaan, kotoisin kun ollaan sieltä, missä on maailmaan putkahtanut.

Harva saa jäädä synnyinseudulleen. Monet muuttavat pois työn perässä tai pakottamana tai muutoin vaan. Lähtiessään jokainen toivoo löytävänsä sellaisen kotiseudun, jossa on hyvä jatkaa elämää. Moni on onnistunut, jotkut palaavat takaisin.

Kotoutuminen onnistuu vain, jos löytää tai etsii oman paikkansa ja alkaa tuntea olevansa yhdenvertainen kanta-asukkaitten kanssa, olkoon kysymys muutosta omassa maassa ja vaikka vain kaupungin liitoksista. ”Meidän kaupungissa” jokainen alue on palapelin tärkeä osa, tauluksi koottuna ehjä ja kiehtova. Tärkeintä ovat asukkaat. Heistä tulee kaupunkikuva, ympäristöstä kaupungin kartta.

Kaupungin maine kiirii kauas, tökkii tai houkuttaa tai jopa koukuttaa.

Jaa kirjoitus somessa

Lähetä tai printtaa kirjoitus