Haminan talousalueen uutislehti

Kurkistus taakse, katse eteen

Jokainen tietää, että tänä vuonna Suomi juhlii satavuotistaipalettaan, median mukaan joka päivä.

Presidenttimme puheissa Suomi on noussut köyhyydestä vakaaksi ja sivistyneeksi valtioksi, ja toiveena on maamme säilyvänkin sellaisena. Kukapa ei. Mutta valitettavasti hyvinvointivaltio ei voi hyvin eikä osa kansalaisista siitä huolimatta, että yhteiskunta huolehtii koulutuksesta, terveydestä ja monen asumisesta, toimeentulostakin.

”Joka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään” on vanha sanonta tilanteeseen, kun halutaan unohtaa tapahtuneet. Uhmaan sanontaa, sillä tämän päivän Suomi on historiansa tulos eikä tulevaisuutta voi rakentaa unohtamalla mennyt. En tarkoita, että ennen kaikki oli paremmin eikä mikään saa muuttua, mutta suomalaisten elämässä ja asenteissa, koko maailmassa on sadan vuoden aikana tapahtunut niin paljon suuria muutoksia, ettei vauhdin hurmassa ole paljonkaan ennätetty ajatella seurauksia. Tapahtumat näkyvät tämän päivän elämässä, oma elämä muistin sopukoissa.

Parhaita lapsuuden elämyksiä olivat aikuisten hommat. Taisin olla vasta kymmenvuotias, kun kaverin kanssa päästiin hoitamaan kyläkioskia. Se oli sunnuntaisin auki. Jäätelötonkka tuli linja-autossa, ja jäätelökauhalla tongittiin tötteröihin ensin ylikovaa ja sitten vetelää jäätelöä. Pilsneriä myytiin sujuvasti kylän juopoille, jotka jäivät turisemaan kioskin penkeille. Hygieniasta ei tiedetty. Kaupan ulkovessassa käytiin, ja vähäiset limonaatilasit pestiin vadin kylmässä vedessä ja kuivattiin pyyhkeellä takaisin hyllyyn. Ei menty piloille. Iloisia oltiin, kun saatiin kioskivuoro.

Lapset osallistuivat kotitöihin, eikä niitä mitenkään koettu raskaiksi. Pikemminkin tuntui isolta, kun oppi tekemään aikuisten hommia. Ei tullut mieleenkään pyytää rahaa, eikä sitä kyllä ylimääräisesti ollutkaan.

Kesälomilla päästiin puutarhalle apulaisiksi. Oikein hinguttiin töihin, koska sai viettää päivän kavereitten kanssa ja sai vielä pientä palkkaakin suoraan käteen. Joskus pääsin myymään taimia torille tai hautausmaalle. Puutarhan omistaja vei minut ja kukkalaatikot aamulla ja haki iltasella. Oli omat leipäpalaset eväänä eikä mitään saniteettitiloja.

Mutta 60-luvun lopulla tuli poliittinen valtakäänne. Lapsityövoima kiellettiin, ja aikuisten lailla lapset opetettiin vaihtamaan työpanos rahaksi. Koululaista ei saanut laittaa lakaisemaan roskia luokan lattialta, vaan sitä varten oli olemassa siivoojat.

Vapaa-aikana, jos sitä sattui olemaan, oli lupa hakea seurantalon avain, käyttää taloa ja huolehtia oleskelutilan lämmittämisestä. Nykyisin nuoret pääsevät vain valvottuun paikkaan, jos sinnekään tai heitä kiidätetään ohjattuihin harrastuksiin. Moni turhautuu toimettomuuteen ja alkaa aikansa kuluksi hillua, riehua ja haistatella tai hakeutuu kaveripulassaan porukoihin, jotka voivat olla hyvinkin tuhoisia omalle tulevaisuudelle.  Vastuu omasta elämästä ja jälkikasvusta ei ole enää itsestäänselvyys.

”Työ on paras lääke”, oli toinen vanha sanonta, vastaus pettymyksiin ja ongelmiin, ja niihän se tuntui tepsivän ainakin silloin, kun vielä ei ollut tukia ja terapeutteja.

Haasteita tulee riittämään satavuotiaalle, mutta valtiollisesti nuorelle Suomi-neidolle, joka joutuu tekniikan saavutusten, talouskasvun ja kansainvälisyyden sekamelskassa porskutelemaan eteenpäin, jos samalla yrittää säilyttää pienen mutta ainutlaatuisen Suomen kansan tärkeänä osana ihmiskuntaa.

Toivottavaa olisi, ja onnistuuhan se, jos ei pelkästään juhlita ja ihailla lännen tai idän virtauksia, vaan pidetään huolta maastamme, kielestämme, kulttuuristamme  ja ihmisistämme – joka päivä.

Jaa kirjoitus somessa

Lähetä tai printtaa kirjoitus

Previous slide
Next slide