Laskiaisperinne on olemassa, vaikkakin se on muuttunut ajan myötä. Enää ei hakata padankansia ja kilisytetä lehmänkelloja eikä jäädytetä omia mäkiä, kun ei ole lehmiä eikä omia mäkiä, mutta pienet lapsetkin osaavat hokea ikivanhaa lorua ”Liu lau laskiaista…”, nauttia liukumäestä, syödä hernerokkaa ja kermahillopullaa. Paasto ja lihansyönnin lopettaminen on enää harvojen perinne.
Tänä vuonna laskiaistiistai on Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. Koulun ansiosta kaikki tietävät, että Kalevala on kansalliseepoksemme, jossa vaka vanha Väinämöinen soittelee kalanluista kanneltaan, synnyttää suomalaisen maailman, tekee taikojaan ja kilpalaulaa Joukahaisen suohon. Parhaiten muistuu Sammon ryöstö, vähemmän miekkaan tarttunut Kullervo tai järveen hukuttautunut Aino.
Kalevala on puhetietoa kansamme elämästä ja historiasta, joten tarinat ja elämäohjeet piti muotoilla rytmillisiksi runoiksi, jotta ne jäisivät paremmin mieleen. Samaa muistamista palvelivat toisto ja säestys kanteleella. Runonlaulanta iltapuhteella pirtin hämärissä oli myös viihdettä, aikansa kulttuuria ja yhteisöllisyyttä antaen voimaa arjen aherruksiin. Luku- ja kirjoitustaitohan ei kuulunut Suomen kansan oikeuksiin vielä silloinkaan, kun Lönnrot julkaisi Kalevalan.
Minun lapsuudessani lähes kaikki kyläläiset harrastivat kulttuuria tietämättä, että kyseessä oli kulttuuri, vaan pikemminkin vain tehtiin ja koettiin yhdessä. Harjoiteltiin näytelmiä, laulettiin kuorossa, tanssittiin kansantansseja, askarreltiin, talkoiltiin ja pidettin kyläläisten yhteisiä koko perheen iltamia, jossa oli lasten ja aikuisten esittämää ohjelmaa ja puolitoista tuntia tanssia päälle, väliaikana kahvia, mehua ja pullaa. Niin ja Da Capo-suklaapatukoita, lakuja ja mansikkakarkkeja, joilla tytöt voivat värjätä huulensa punaisiksi. Kunnan kulttuurikisa, lasten ja aikuisten omien tuotosten esittely, oli jokavuotinen arvotapahtuma.
Koko kylä tai oikeastaan eri poliittiset ryhmät juhlivat omilla seurantaloillaan, mutta kivaa oli esiintyä ja olla mukana. Minäkin hinguin jo neljävuotiaana kynttilätytöksi joulunäytelmään. En osannut vielä lukea, mutta tomerasti lupasin opetella isosiskon kanssa värssyni ulkoa. Pääsin mukaan. Vieläkin muistan, kuinka popotin osani äidin ompelemassa sideharsokeijukaispuvussa.
Kieli ja kulttuuri takasivat kansamme olemassaolon, eivät johtajat eivätkä valtion rajat, jotka ovat vaihtuneet ja natisseet vuosien saatossa. Suomenkielinen kansakoulu perustettiin jo Venäjän vallan aikana ja itsenäisyyden koittaessa rakennettiin kyläkouluja, jotta jokainen suomalainen oppisi lukemaan ja kirjoittamaan, sivistyisi ja saisi tasavertaisuuden jo oppineen, etupäässä ruotsinkielisen väestön kanssa.
Aika on salakavalasti muuttanut kieltä ja kulttuuria. Kilpailu, kulutus ja kansainvälisyys sekä media ja some tempaavat uutta ja vanhaakin sukupolvea koukeroihinsa. Kielimallit ja sanasto typistyvät, luku- ja kirjoitustaito heikentyvät peruskoulun hienoista tavoitteista huolimatta jo säästöjenkin takia. Äidinkielen hallitseminen ei ole enää itsestään selvää.
Omat läheiset ovat töissä eivätkä kotona lepertelemässä, antamassa sanoja, jakamassa tunteita ja vastaamassa kysymyksiin. Heillä on harvoin aikaa eikä ehkä jaksamistakaan paneutua jälkikasvunsa lukutaitoon ja sanaston kehittymiseen. Isovanemmatkaan eivät enää ole tuikitarpeellinen tietolähde, vaan netti tyydyttää tietopuutteen nopeasti ja helposti.
Yhteiskuntamuutoksen seurauksena suurin osa suomalaisista lapsista viettää päivänsä isossa ryhmässä vieraitten aikuisten ohjauksessa kuin myös omissa oloissaan median ja puhelimen seurassa. Isoja paineita kasvavalle jo pienestä pitäen.
Tahdoimme tai emme, niin kehitys muuttaa maailmaa, myös kansaamme. Isoista haasteista huolimatta suomalaisuus voi säilyä ja olla merkittäväkin tekijä maailman melskeissä. Tulee olemaan, jos voimavaroja satsataan lapsiin ja nuoriin sekä heidän kansalliseen olemassaoloonsa.
Liu lau laskiaista Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi!
