Haminan talousalueen uutislehti

Ihmetellä sopii

Nykyiset elämäntapasuuntaukset tuovat mieleeni reissuni Texasiin, aikaa on kulunut lähes parikymmentä vuotta. Muistan selkeästi, kuinka tunsin lähes käsittämätöntä hämmästystä tutustuttuani miljoonakaupunki Houstonin varakkaitten lähiöelämään.

Tuttavaperheen 4- ja 2-vuotiaat lapset heti herättyään avasivat ison taulutelevision, huusivat sarjakuvia ja mehua. Toiveet järjestyivät ja äiti nautiskeltuaan aamukahvinsa etsi lapsille omat ruokapakkaukset. Vanhemmillakin oli omat pakkauksensa ja ruoka-aikansa. Illalla iso jätesäkki oli täynnä kaikenlaisia pakkauksia, pulloja ja vaippoja. Säkki jätettiin kadun varteen, josta roska-auto kävi sen yöllä poimimassa. Sama jokaikinen päivä.

Talon aidatussa puutarhassa, jota hoiteli nöyrä meksikolainen mies, oli uima-allas. Keskipäivän kuumuuden takia iltayö sopi terassilla istuskeluun ja uimiseen, mutta yökukkuminen jäi tuloiltaan. Joka kerta, kun talon ovi avautui, kuului ”pipipi”, meni sitten vessaan tai jääkaapille. Piippi piti olla päällä tunkeilijoita varten, ja ikävien yllätysten varalle oli pyssyjä makuuhuoneessa.

Pyssyt kuuluivat muutoinkin elämän arkeen. Jos ase unohtui kotiin, niin ajeltiin poliiisien päivystämää moottoritietä pitkin. Pankkiautomaatilla ja hampurilaiskioskissa asioitiin lukitun auton ikkunasta. Ulkona ei rahapussia saanut vilautella, joten rahat jemmattiin eri taskuihin tai bootsien varsiin.

Yhtenä iltana lähdettiin ystäväni kanssa Houstoniin kantritansseihin. Kun tanssit loppuivat, ruvettiin tilaamaan taksia, mutta tilaus olisikin pitänyt tehdä ennen puolta yötä eikä paria tuntia myöhemmin. Omistaja alkoi kysellä asiakkailtaan, jospa joku kuskaisi meidät vieraspaikkaame kymmenen kilometrin päähän. Kukaan ei suostunut , eikä saatu kävelläkään aukion laidalla olevaan hotelliin, josta omistaja tilasi huoneen. Vihdoin tuli nuori tyttö, joka rohkeasti lupasi ottaa meidät kaverin Cadillaciin, mutta  kuultuaan pulmamme nuoret päättivät viedä meidät majapaikkaamme. Ajattelimme päätyvämme ryöstettynä kaatopaikalle, mutta sattuikin kohdalle luotettavat nuoret.

Toisen reissun tein New Yorkin sukulaisiin. Manhattanin kerrostalossa oli ovimiehiä, jotka vuorotellen vahtivat, ettei taloon päässyt kutsumattomia vieraita.

New Yorkissa yhtä lailla kuin Houstonissa piti koko ajan olla menossa, milloin Guggenheimiin, milloin kansallismuseoon, sunnuntaiaamunakin vohveleille kahvilaan. Metropolitan Ooperan ravintolaan pääsi vain, jos oli ostanut lipun, ja YK-keskuksen ovella oli turvatarkastus.

Melkoisen hengästyttävää ja omanäköistä elämää molemmissa kaupungeissa höystettynä  pyssypoliiseilla ja –vartijoilla. Heitä oli kaikkialla, kaupan ovella ja koululuokassakin. Näin New Yorkin huoneeni ikkunasta, kun opettaja soitti pyssymiehen poistamaan häiritsijän luokasta eikä suinkaan jutellen. Kyseessä oli osavaltion yleinen koulu.

Kuittasin reissukokemukseni amerikkalaiseksi ilmiöksi, jossa vahvoilla, rikkailla ja terveillä on mahdollisuuksia elellä omien mieltymystensä mukaan, mutta jossa heikot, köyhät ja sairaat jäävät syrjään ja joutuvat rikosten avulla hankkimaan olemisensa rahat.

Kun pääsin takaisin Suomeen, menin mökille. Nautin rauhasta ja vapaudesta. Kiitin mielessäni, että Suomessa ei tarvinnut talossa piippejä eikä pyssyjä, ihmiset ja taksit kulkivat öisin  turvallisesti – niin silloin.

Mutta rikollisuus ja väkivalta ovat vuosien varrella rantautuneet maahamme niin viihteenä kuin  totuuksina. Jotta suunta ei jatkuisi, niin kuntavaaleissa pitäisi löytää ja äänestää ehdokkaita, jotka viisaasti hoitaisivat soten ja koulun, takaisivat lapsille ja nuorille hyvän arjen ilman syrjäytymisiä ja turhaumia ja turvallisen tulevaisuuden kaikille asukkaille.

Joka tapauksessa maamme on parhaita asuinpaikkoja maailmassa ja toivottavasti sellaisena säilyy!

Jaa kirjoitus somessa

Lähetä tai printtaa kirjoitus