Eräänä maaliskuisena päivänä havaitsin tavanomaisen näyn, oletettavasti nuoren henkilön kävelevän kaupungilla pukeutuneena mustiin lökäpöksyihin suuriin lenkkareihin, lippalakkiin ja harmaaseen huppariin huppu vedettynä lippalakin päälle. Huonoryhtisenä kumarassa kävelevää henkilöä arvelin miespuoliseksi, joka näin rohkeasti julkistettu arvelu tietenkin rikkoo tasa-arvoajattelua vastaan. Näky kirvoitti hattuni (hattu; ei pipo ja/tai lippis) alla oletettavasti ja mahdollisesti olevat ajatteluelimet pohdintaan ja siitä tässä kertoilen.
Muistan lapsuudessani ikävöidessäni, peloissani, pettyneenä, tai muuten pahalla mielellä ollessani hakeutuneeni hetkeksi peiton alle tuntien siellä olon turvalliseksi sulkeutuneena pois pahasta maailmasta. Nyt jo useilta sukupolvilta on evätty lapsuudesta ja nuoruudesta aiemmin tavanomainen turvallisuuden tunne poistamalla lähes kaikki huolehtimista ilmaiseva ja turvallisuutta luova ohjeistus ja kurinpito niin kotoa, kouluista kuin jopa varusmiespalveluksesta.
Todennäköisesti puuttuvan turvallisuuden tunteen etsimiseen ei enää riitä hetki kotona peiton alla, vaan mainitsemani asukokonaisuus eristää henkilön hyvin ulkomaailmasta kaikkialla varsinkin hänen tehostaessaan kokonaisuutta korvakuulokkeilla ja tupakan tuomalla savuverholla. Eihän lippalakkia ja huppua poisteta tukea ja turvaa antamasta sisätiloissakaan edes ruokapöydässä, kuten joskus ammoin tehtiin. Oikeusistuimet ilmeisesti jakavat huppuja kaikkien syytettyjen niitä tiedotusvälineiden välittämien kuvien mukaan aina käyttäessä.
Kadonnutta turvallisuutta etsitään ilmeisesti myös hakeutumalla pois todellisuudesta vähemmän vaarallisesti virtuaalimaailmaan ja virtuaalielämään erilaisten elektronisten laitteiden kautta sekä vaarallisemmin huumavilla aineilla. Oikeaan elämään nuo pakopaikat tuovat turvattomuutta, vahingon vaaraa, sekä jopa vääjäämätöntä sairastumista ja kuolemaa.
Tuo vaihtoehtotodellisuus, joka ei suinkaan ole nykyisen amerikkalaishallinnon keksimä, on yhtä todellista turvaa antava, kuin sängyn peitto, mutta niissä kaikissa ovat omat vaaransa. Väitän sängynpeiton olevan kuitenkin vähiten vaarallinen näistä pakopaikoista varsinkin sen lyhytaikaisesta käytöstä ja vaikutuksesta johtuen. Jo huppariin päivä-, viikko- ja ehkä vuosikausiksi piiloutuminen ja eristäytyminen omaan pikku maailmaansa vierottaa melkoisesti reaalitodellisuudesta. Vahvistettaessa sitä vielä mobiililaittein, naamakirjoin ja muine twitterein ja pelimaailmoin ollaankin jo melko kaukana oikeasta elämästä. Kaikki tuo kuitenkin ilmeisesti luo harhakuvan ja tuntemuksen tutusta ja turvallisesta elämästä irrallaan pahaksi ja turvattomaksi koetusta todellisuudesta.
Edellä esittämäni on tietenkin tällaisen toisin ja/tai toisinaan ajattelijan aikaansaannosta perustumatta laajoihin tutkimuksiin. Usein aiemmin tutkimukset ja varsinkin käytäntö ovat todistaneet ajattelijoiden – jopa minun – aiemmin ajattelemat oikeiksi. Ja teoriani on kuitenkin paljon parempi moneen huonompaan verraten.
Mihin tämä sitten johtaa ja mitä pitäisi tehdä? Mitä enemmän ja suurempi osa kansasta elää tuollaisessa turvallisuutta tuovassa vaihtoehtoisessa todellisuudessa, yhä pienempi osa puuhastelee tässä oikeassa elämässä pitäen yllä yhteisöämme. Jossakin vaiheessa niin sanotusti tulee pää vetävän käteen ja homma romahtaa. Yhteisömme, me jokainen yksin ja yhdessä pitäisi vanhaan yksinkertaiseen tapaan luoda meille helposti havaittava ja aistittava turvallisuuden tunne jokapäiväisessä elämässämme uskaltaaksemme elää sitä pystyssä päin ja ihmisiä silmiin katsoen, kun kuljemme avoimin mielin ja aistein kukin omaa elämäämme eläen yhteisömme jäsenenä.
Turvallista matkaa saa tosin vain hevosella, mutta kulkien ilman huppua, korvakuulokkeita ja kännyköitä on havainnoiminen helpompaa ja siten liikkuminen kuitenkin paljon vaarattomampaa kuin niiden kanssa.
