Tiedän ainakin pari kansalaisryhmää, joiden katse on suunnattu viime päivinä tiukasti Ranskaan ja Pariisiin. Urheiluväki seuraa jännittyneenä Leijonalauman edesottamuksia juuri alkaneissa jääkiekon MM-kisoissa. Euroopan tulevaisuudesta kiinnostuneet taasen odottivat mielenkiinnolla Ranskan presidentinvaalien toisen kierroksen tuloksia. Vaikka olenkin urheilumies henkeen ja vereen, tunnustan, että Ranskan vaalit ovat jääkiekkokisoihin verrattuna merkitykseltään ihan omassa luokassaan meidän suomalaistenkin kannalta.
Eurooppa ei ole voinut hyvin viime vuosina. Eräiden EU:n jäsenmaiden, erityisesti Kreikan vastuuton ylivelkaantuminen ja siitä aiheutuneet tukitoimet, Britannian eropäätös sekä mm. Unkarin hallituksen demokratiaa, sananvapautta ja oikeusvaltion periaatteita tallovat toimet ovat jäytäneet EU:ta sisältäpäin ja koetelleet jäsenmaiden välistä solidaarisuutta. Lähes hallitsemattomaksi kehittynyt pakolaisvirta Lähi-Idän kriisimaista on Unionin ulkopuolelta tulevista ongelmista yksi haastavimmista. Suhteen tulehtuminen Erdoganin yksinvaltaisesti johtamaan Turkkiin vaikeuttaa pakolaiskysymyksen ratkaisemista entisestään.
Tähän tilanteeseen EU-yhteistyön tiivistämistä ajavan Emmanuel Macrónin valinta Ranskan presidentiksi suurella ääntenenemmistöllä oli mitä parhain lahja Ranskalle, Euroopalle ja niin myös Suomelle.
Mehän emme tosin vielä tiedä, miten Macrón kykenee vaalivoittoaan käyttämään. Tällä hetkellä hänen takanaan Ranskan 577-paikkaisessa parlamentissa on vain yksi edustaja. Kesäkuussa pidetään uudet vaalit. Niiden tuloksella onkin poikkeuksellisen suuri merkitys siihen, millaisen ”mandaatin” juuri valittu presidentti ja hänen perustamansa En Marché -liike saa Ranskan politiikassa.
Se on kuitenkin aivan selvä, että eroa EU:sta ja eurosta ajanut Kansallisen rintaman puheenjohtaja Marine Le Pen sai ranskalaisilta jyrkän kielteisen vastauksen ajatuksilleen. Monet arvioivatkin, että vaalin toisella kierroksella enemmistön ensisijainen tavoite oli torjua Le Penin valinta. Rohkeimmat poliittiset kommentaattorit ovat jo ehättäneet tulkita Ranskan vaalitulosta niin, että Euroopassakin esiintynyt populismin nousu on kääntynyt laskuun. Jos näin olisi, hyvä niin.
Sunnuntai oli Ranskalle voiton päivä myös jääkiekossa. Suomen leijona jäi Gallian kukon jalkoihin pahemman kerran. Leijonien kompurointi siis tuntuu jatkuvan.
Jotakin merkillistä Suomen jääkiekkoyhteisössä on tapahtunut. Liian moni NHL-tähti kieltäytyi maajoukkuepaidasta. Valittu joukkue näyttää aneemiselta, ei nälkäiseltä leijonalaumalta, mihin on viime vuosina totuttu.
Harjoitusotteluissa valmennusjohto kierrätti ketjukokoonpanoja alvariinsa. Näin ei ole päässyt syntymään yhteen hitsautuneita ”tupu-hupu-lupu” -tiimejä, jotka esimerkiksi Tukholmassa 1995 räjäyttivät pankin. Pitkään yhdessä pelaamisen tuloksista saatiin näyttöjä myös, kun Patrik Laine, Sebastian Aho ja Jesse Puljujärvi tehtailivat maaleja nuorten MM-kullan arvoisesti. Oudolta tuntui sekin, kun päävalmentaja Lauri Marjamäki nosti viime hetkellä joukkueeseen yli kahdenkymmenen maalittoman ottelun putkessa junnanneen ja turhautumisen merkkejä osoittaneen Juha-Matti Aaltosen. Peli- ja näyttöhaluja pursunut Jesse Puljujärvi taasen sai istua vilttiketjussa pitkään. Kentälle Pulju pääsi vasta Ranska-ottelun viimeisessä erässä, kun peli oli jo menetetty. Puljujärvi näytti heti, mitä annettavaa hänellä joukkueelle olisi. Toivottavasti päävalmentajakin tämän huomasi.
Suomen jääkiekkojoukkue on pullollaan taitavia ja vahvoja pelaajia. Joukkueurheilun ydin onkin siinä, miten osaaminen ja tahto saadaan pelaajista irti. Muistan elävästi vuoden 1995 MM-kisat. Silloisen päävalmentaja Curre Lindströmin teema oli ”Lite bättre – [Vielä] vähän paremmin”. Tätä ajatusta pelaajat pyrkivät noudattamaan ottelu ottelulta ja vaihto vaihdolta. Kaikki huipentui Ruotsin kaatoon loppuottelussa selkein numeroin 4-1.
Kun motiivit ovat kohdallaan ja joukkuehenki tapissa, saadaan ihmeitä aikaan. Eikä tämä koske vain jääkiekkoa.
