Ajan päivittäin Kotkan ja Kouvolan väliä. Tunnistan monet vastaantulevat autot ja tiedän, milloin niiden ajajat ovat lähteneet töihin vähän normaalia myöhemmin tai milloin he viettävät kesälomaa. Huomaan, kun jollakulla on ollut toinen etuvalo pimeänä monta viikkoa.

Siinä me kaikki kuljemme työmatkaamme peräkkäin. Jokainen yksin autossaan. Joka päivä. Jos kysyttäisiin, varmaan perustelisimme, että pakkohan se on. Julkiset kulkevat huonosti, omalla autolla pääsee nopeammin, töissä voi tarvita autoa ja omassa autossa saa laulaa kovalla äänellä ja kaivaa nenää rauhassa.

Oikeasti taidamme vain antaa autoille vähän liian suuren merkityksen. Minun autoni nimi esimerkiksi on Eemeli. Se on reipas, mutta hiljainen kaveri. Olemme jo pari vuotta kulkeneet yhdessä ja hyvin olemme tulleet toimeen. Eemeli tuntuu kypsemmältä ja rauhallisemmalta kuin edelliset autoni, Make ja Pete.

Autojen nimeäminen on ollut meidän perheessä tapana jo pitkään. Ensimmäinen nimi annettiin Topi-Corollalle, koska se oli auto, jolla oli sielu. Tai ainakin siltä tuntui. Topi ei pitänyt syksyjen koleasta ja kosteasta säästä eikä halunnut pysähtyä risteyksiin. Silloin kun Topia oikein kiukutti, se ei suostunut kuuntelemaan mitään muuta musiikkia kuin PMMP:n versiota Pikkuveli-kappaleesta.

Kun Topi annettiin toiseen kotiin, pyyhittiin meidän perheessä kyyneliä silmäkulmista. Myöhemmin näin Topin pysäköitynä Haminassa ja oli pakko pysähtyä tervehtimään. Jos se olisi näyttänyt kaltoin kohdellulta, olisin saattanut pelastaa vanhan pojan takaisin kotiin.

Autoihin ja autoiluun on kummallisia suhteita monilla muillakin. Jo ajokortin hankkiminen on melkein samanlainen merkkipaalu nuoren elämässä kuin rippijuhlat tai peruskoulun päättyminen. Vuosien päästä harva enää muistaa, miten ripille pääsyä juhlittiin, mutta omasta inssiajostaan jokaisella on tarina, jonka pystyy vielä keski-iässäkin kertomaan.

Ja kun joku ei korttia hankikaan, olemme vähän ihmeissämme. Huolestuneina muistutamme kortitonta, että ajokorttihan voi olla edellytys jopa työpaikan saamiselle. Että miettisit nyt vielä!

Saati sitten ne ihmiset, jotka eivät hanki autoa. Se vasta hämmentääkin. Miten sitten tiedetään, mitä he ovat miehiään?

Autohan määrittelee ajajansa – tai ainakin auton merkki. Saabin ja Volvon leppoisat omistajat tulevat maalta, Toyota-ihminen käyttää vyölaukkua lomamatkalla Mallorcalla ja mersu-kuskin takapenkillä on musta salkku täynnä tärkeitä papereita. Bemari- tai Audi-kuljettaja on se, joka ohittaa sinut, vaikka ajaisit itsekin hieman liian lujaa.

Ehkä muutosta on kuitenkin jo ilmassa. Hiljattain uutisoitiin yhteiskäyttöisistä autoista, joita pääkaupunkiseudulla voi vuokrata. Luin uutista nettilehdestä ja kiinnostuneena selasin lukijakommentteihin. Yksi ensimmäisistä kommentoijista valitti, että yhteisautoille varatut paikat vähennetään taatusti taas viattomien yksityisautoilijoiden parkkipaikoista. No, muutoshan on usein hidasta