”Tässä me ollaan rannalla, tämä on hotellin uima-allas ja tässä näkyy meidän huoneen parveke. Nämä on ostoskadulta, oli tosi isot palmut, vaikkei sitä tästä kuvasta niin hyvin huomaakaan…”

Tuttavaperhe oli ollut ”etelässä” eli missä tahansa Viroa kauempana, missä on hiekkarantaa ja aurinkoa. Väliäkö hällä, etelä kuin etelä.

Reissulta teetetyt valokuvaniput tungettiin kaikkien kyläilijöiden käteen vielä puoli vuotta loman jälkeen. Jokaisen kuvan kohdalle piti hetkeksi pysähtyä ja kuunnella selostus. Nipun viimeisissä kuvissa oli kukkapenkkejä, joita kuvattiin, jotta saatiin filmirulla loppumaan.

Kuvien katselun lomassa päiviteltiin aamuyöstä lähteneitä lentoja, halpoja hintoja, isoja torakoita ja surullisia kulkukoiria. Kuuntelijan tehtävänä oli hämmästellä oikeissa kohdissa.

Se oli aikaa ennen Facebookia ja Instagramia. Ei ollut kännyköitä eikä edes digikameroita. Kuvat olivat valokuvapaperilla lipaston laatikossa, ja ainoa keino saada ne muidenkin nähtäväksi oli tyrkätä nippu ystävien ja sukulaisten nenän alle. Yleensä istuttiin vielä oikein viereen vahtimaan, että kuvat varmasti tulee katsottua.

Onneksi nykyään on some. Sinne voi mättää kaikki kännykällä räpsityt otokset eikä kenenkään ole pakko niitä katsoa. Voi käydä napauttamassa kuvapäivitykseen tykkäyksen ihan pelkästä kohteliaisuudesta ja siirtyä äkkiä pois koko sivulta.

Kenelläkään ei ilmeisesti ole käynyt mielessä, että toisten ihmisten lomakuvien katselu ja matkakertomusten kuuntelu on oikeastaan todella tylsää. Se on lähes yhtä kiinnostavaa kuin risteilylaivalle jonottaminen silloin, kun ovet eivät vielä ole edes auki, mutta edelläsi on silti noin 180 ihmistä. Silloin toisten ihmisten reissukuvien katseleminen voisi ehkä jopa tuntua virkistävältä.

Nyt ainoa tunne, joka muiden lomaräpsäisyistä tulee, on pieni kateus. En itse käy juuri koskaan missään Keski-Suomea kauempana. En edes halua, koska minulle ulkomaanmatkailu ei koskaan ole ollut luontevaa, rentouttavaa tai nautinnollista. Kadehdin ihmisiä, joille on. Minulta taitaa puuttua se mainoksistakin tuttu matkageeni.

Jo pelkkä Tallinnan matka on minulle riittävä seikkailu. Sellainen on edessä vielä tänä kesänä ja olen jo etukäteen varma, että paras osuus on kotiintulo. Kunhan nyt selviäisi kunnialla sinne saakka.

Varasin huoneen käyttämällä internetin varaussivustoa enkä oikeasti usko, että tuota huonetta on olemassakaan. Hotellin on joku sentään todistettavasti nähnyt. Joudumme tietysti etsimään toista hotellia, mutta kävellen, koska en uskalla mennä taksiin.

Jos majoitus järjestyy, tulee uutta jännitettävää. Mitä jos tulemme valinneeksi huonon ravintolan? Entä jos taskuvaras iskee? Mitä jos minun sössöttävää englantiani ei ymmärretä? Oliko se hotelli tästä oikealle vai vasemmalle? Apua, olisinpa kotona!

Eniten odotan kesälomaltani niitä päiviä, jolloin ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään eikä tarvitse tehdä yhtään mitään. Voi olla ihan miten huvittaa. Parasta lomassa on se, ettei kukaan odota minulta mitään. Ei edes sitä, että säntäisin maailmalle kuvaamaan palmuja.