Kahvipöydissä olen havainnut lähes kaikkien etsiytyvän joillekin työleireille siitä oikeasti kärsien, ainakin esittäen kärsivää marttyyriä. Tällaisia työleirejä ovat muiden muassa omakotitalo ja rivitaloasunto pihoineen, kesäasunto ja vene. Eräillä näitä työleirejä on useita ja joillakin usealla paikkakunnalla sekä jopa monessa maassa.
Talvella yleinen puheenaihe on vertailu lumitöiden raskaudesta ja siihen käytetystä ajasta hirmuisena kärsimyksenä, sekä toinen toistaan kalliimman lumenaurauskaluston hankinnasta ja huollosta. Tietenkin ensin syksyllä on suurella vaivalla ja melkoisin kuluin nostettu veneet, tehty moottorihuollot, haravoitu lehdet, puhdistettu rännit, sekä sitten toivottu lumisadetta ja sen tuomaa valoisuutta syksyn synkkyyteen.
Lumen valaisemisominaisuuksien tutkimiseksi olen suositellut ja suosittelen yhä heittämään lapiollisen tai pari ensilunta pimeään kellariin katsoen, paljonko se valaisee. Mahtaisiko keväällä valoisuus ja hankien hohde sittenkin liittyä aurinkoon ja pitenevään päivään? Tuo ei muuten liity työleiriin, mutta voisihan lunta valaistukseksi kellariin lapioimalla marttyyrin sädekehää kirkastaa, vaikka kellari pysyisikin pimeänä ilman sähkövaloa.
Kevät ja kesä ovat työleirimarttyyrin parasta aikaa kärsimyskruunun kirkastuessa kesän etenemisen ja valoisuuden lisääntymisen myötä päivien lyhentyessäkin. Keväällä lumien sulaessa ja jäiden lähtiessä pitää kunnostaa vene ja laskea se vesille, sekä huoltaa mökki käyttökuntoon. Pihojen ja puutarhojen pakkotyössä on puurtamista, kertomista ja vertailua pitkin kesää syksyn puutarhatöihin asti.
Sadonkorjuu, sienestys ja marjastus pitää aloittaa viemällä ensin säilötilan saamiseksi edellisvuotinen sato pakastimesta ja kellarista kaatopaikalle. Tämä tosin jää valitettavan usein kärsimyskertomuksissa/kehuissa mainitsematta. Pitkin kesää on talo- ja mökkileireillä ruohonleikkuuta ja muuta pakkotahtista pihatyötä, minkä veneen kunnostukselta ja sadevesityhjennykseltä ehtii. Jopa mökille meno kuulosta pakolliselle, kuten työleirille menon tietenkin pitääkin olla.
Eräs työleirien tuoma ehkä lopullinen vaiva on kysymys siitä, miten perilliset siihen suhtautuvat, eli jatkavatko leireilyä, vai loppuuko koko ihannoitu tuska sukupolven vaihtuessa. Tuo kysymys on erittäin merkittävä koko touhun kantavan innoituksen ollessa usein pysyvyys ja jatkuvuus kautta sukupolvien.
Omalle osalleni olen saanut järjestettyä vain isäni äidin haudan hoidon, sillä muistin aikoinaan Kymenlaaksoon Haminaan muutettuani hänen olevan haudattuna Jaalassa. Olen sitten vienyt sinne kesäksi keinopelargonian ja talveksi kanervan.
Vanhempieni haudalle nykyisen Porin seurakunnan Noormarkun hautausmaalle vein nyt haudan 10 vuodeksi jälleen vuokrattuani monivuotisen kasvin, mutta itselleni en tuota loppusijoituspaikkaa saanut Haminasta hankituksi. Kirkkolaki sen elossaolevilta estää ja niin en voi omalla palstallani puuhastella. Omistamattomanahan minulla ei ole perillisiä, joten sitä huolta minulla ei ole, mutta itse olisin tuollaista palstaa voinut hoidella.
Nyt koen hieman ristiriitaisia tunteita hämmästellessäni pitäisikö minun kokea kateutta ja huonommuutta ollessani osallistumatta kunnon kansalaisten ja hyvien ihmisten työleireihin, kun kuitenkin salaa nautin joutenolostani. Ehkä parasta olisi, että me kaikki hyväksyisimme paljolti itse valitsemamme tilanteen siitä rehellisesti nauttien ilman kärsimyksen kaapua.
