Satuinpa eräänä päivänä äidin ja tyttären kanssa samaan aikaaa maauimalan pukuhuoneeseen. Äiti jutteli lapselleen ja lisäsi jokaiseen lausahdukseensa ”rakas, muru tai kulta”. Muutoinkin äiti ilmaisi sanottavansa ystävällisesti ja lasta kunnioittavasti. Lapsi vastaili ja kyseli yhtä lailla kohteliaasti.

Oman lapsuuteni kotielämään eivät kuuluneet hellittelysanat eivätkä halaukset. Äitinikin kerran mietiskeli, oliko isäni koskaan tunnustanut rakastavansa häntä. Isäni vastasi, että oli kerran sanonut ”ailavjuu”

Tapana oli huikata tervehdys, jos sitäkään, kun mentiin kyläilemään. Vain vieraita käteltiin. Vasta opiskeluaikana, kun kavereita ilmaantui eri puolilta Suomea, jouduin tai pääsin osalliseksi iloisten tapaamisten halauksiin. Aluksi melkein jäykistyin, kun mies- tai naistuttu tempaisi kiinni, mutta pienen harjoittelun jälkeen halaukset alkoivat sujua ja tuntua jopa mukavilta.

Hellittelysanoja päästelen jo sujuvasti, mutta pukuhuoneen äidin vuolaat tunneilmaisut tuntuivat imeliltä ja liian siisteiltä, vaikka äiti näytti vilpittömästi olevan iloinen lapsestaan ja päinvastoin. Heidän loppupäivänsä suunnittelukin sujui mutkitta; lapsi menisi kaverille leikkimään, äiti kuntosalille. Toisaalta ajattelin, että ylisanoista huolimatta äiti antoi hyvän käyttäytymismallin ja vaikutelman aidosta välittämisestä. Lapsen ei tarvinnut esittää mitään.

Idylli särkyi, kun lähikaapeille saapui toinen äiti kahden lapsensa kanssa. Heti alkoi kovaääninen ruikutus uimaretken namibonukseksi. Äiti hermostui ja uhkasi olla antamatta rahaa, jos lapset eivät olisi siivosti. Toinen lapsista sanoi äitiä tyhmäksi. Näki selvästi, että äitiä hävetti, mutta pukeutuminen jatkui kuin välikohtausta ei olisi ollutkaan.

Lähtiessäni jäin miettimään, saivatko lapset karkkinsa vai seurasiko suurempikin rangaistus omissa oloissa, tuskin tapaohjausta, koska käyttäytymisen säätely näytti perustuvan rangaistusuhkaan.

Valitettavasti hyvät tavat eivät ole muodissa, pikemminkin kohellukset ja hyvien tapojen rikkomiset. Lähes kaikissa viihdeohjelmissa rikotaan, rällätään, kiroillaan ja haistatellaan. Pukeudutaan vapaasti, koristellaan väreillä ja koruilla rohkeastikin. Kovaääniset ja häiriköt näkyvät ja kuuluvat. Onnistumisilla ja hyvillä teoilla ei ole lööppiarvoa, joten ne jäävät usein vain läheisten tietoon.

Aikoinaan sukulaisvierailulla New Yorkissa pikkuserkkuni ilmestyi seuraan, ihan tavallisen näköinen ja jopa hiukan pullahtanut nelikymppinen nainen. Äitinsä katsoi ihaillen ja totesi meille muille: ”Eikö hän olekin kaunis?” Oikeassa oli, jokainen on omalla tavallaan kaunis. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin mitä syntymälahjaksi on saanut, jos lähipiiri hyväksyy ja kannustaa. Ei ole huonoja eikä hyviä, on vain erilaisia ihmisiä, ”sankareita elämän ihan jokainen”, niin kuin J. Karjalainen oivaltavasti laulelee. Sanoissa on voimaa, teoissa enemmän, mutta ellei ole kumpiakaan, niin mistä tietää, että on tärkeä.

Selvää on, että jokainen tarvitsee edes yhden, joka välittää. Muutoin seuraa surullinen elämä. Selvää on sekin, että kannustus, kauneus ja hyvyys antavat potkua kaikille ja kaikkialla, etenkin koulumaailmaan, joka sateisen kesäloman jälkeen avaa ovensa alkavaan kouluvuoteen ja uusiin haasteisiin.

Koulu on se paikka, jossa kaikki tavat kohtaavat. On hankalaa saada yhteiset pelisäännöt toimimaan, koska suhtautuminen elämään ja toisiin ihmisiin mallinnetaan monenkirjavasta lähipiiristä. Hyvät sanat ovat jättäneet hyvän jäljen, pahat pahan.

Jospa heiteltäisiin hyviä ajatuksia lämmittämään läheisiä niin kuin kesäinen aurinko! Senkin takia, kun on satanut ja tuullut melkein koko suloisen suven.