Yleisurheilun MM-kisoissa ei tälläkään kertaa soinut Maamme-laulu. Siellä kait keskityttiin taas vain kokemusten kartuttamiseen ja sekös meitä katsojia kismittää. Senkin turistit!

Radion keskusteluohjelmassa puitiin kisoja ja soittajat saivat vapaasti avautua aiheesta. Eräs soittaja vaati kiivaasti, että kilpailuihin ei pitäisi edes lähettää sellaisia urheilijoita, joilla ei ole mahdollisuuksia voittaa. Häntä järkytti, miten selostajat hehkuttivat esimerkiksi suomalaisnaisen 25. sijaa maratonilla. Ei olisi moista tapahtunut Lasse Virénin aikoihin, soittaja tokaisi.

Kun radiossa kuulee vakavissaan lausuttavan ”toista se oli Lasse Virénin aikaan” tai jotain muuta vastaavaa, on hyvä vaihtaa kanavaa. Ainakaan ei pidä jäädä syvemmin märehtimään asiaa. Mutta koska olen kesälomalla, on normaalia enemmän aikaa ajatella. Niinpä jäin oikein makustelemaan tätä aatosta. Siis että arvokisoissa saisivat kilpailla vain ne, joilla on todellinen mahdollisuus voittaa.

Tämähän on mielenkiintoinen idea. Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi, että Suomen jalkapallomaajoukkueen ei tarvitsisi enää pelata nöyryyttäviä karsintapelejä ja mäkihyppääjät saisivat vihdoinkin jäädä kotiin. Annetaan sen sijaan kaikki urheilun tuet Leo-Pekka Tähdelle – hänhän voittaa vaikka rikkinäisellä tuolilla.

Saman tien voisimme ulottaa tämän vain voittajille tarkoitetun kilpailemisen myös koulujen liikuntatunneille. Oppisivat tulevat sukupolvet jo varhain, että jos et ihan varmasti voita, niin ei kannata edes yrittää. Jos et ole ennenkään osunut siihen pesäpalloon, niin turhaan sinä tulet sinne kentälle näpyjä lyömään. Löytyy vaikka se liikkumisen ilo ja sitten sitä saattaa aikuisenakin luulla, että voisi muka onnistua jossain.

Entä miksi jättäisimme tämän mallin vain urheiluun? Aivan yhtä hyvin se istuisi vaikka politiikkaankin. Ensi vuonna siellä on ”isot kisat” eli presidentinvaalit. Vielä ehtisi varmistaa, ettei nyt vaan kisaan ole lähdössä niitä, joilla ei ole todellisia voittomahdollisuuksia. Mitään rahaa ei ainakaan anneta niille, jotka lähtevät vain keräämään kokemusta ja kiertämään turisteina maata muka ”kampanjoinnin” nimissä!

Tähän tosin liittyy pari pientä ongelmaa. Miten esimerkiksi tiedämme, ketkä ovat voittaja-ainesta, jos asiaa ei voi testata kunnon kilpailuissa? Ja jos vain varmat voittajat osallistuvat, eikö urheilun seuraamisesta tule tylsää ja yllätyksetöntä? Väkisin tulee mieleen myös kysymys, miksi kilpailuja edes järjestetään, jos voittajat on etukäteen tiedossa.

Ehdotan, että tehdään sittenkin seuraavalla tavalla: Asetetaan tärkeisiin kilpailuihin karsintarajat, jotka täytyy ylittää päästäkseen mukaan. Säädetään vielä jokaiselle maalle kiintiö, montako karsintarajan ylittänyttä urheilijaa voi kilpailuihin lähettää. Sitten voidaan todeta, että kaikki kisapaikan saaneet ovat todella paikkansa ansainneet. Ja ehkä jopa pidetään voittajana urheilijaa, joka onnistuu olemaan maratonilla maailman 25. nopein.