Eri tahoilta saa kuulla ja lukea moitteita meidän suomalaisten ylivelkaantumisesta. Tästä aiheesta kirjoitan melkoisella kokemuksella oltuani koko aikuisikäni ja yhä edelleen varsin velkaantunut, asiani kuitenkin aina hoitaen. Eihän luottoa muuten saa, tai ainakaan ei pitäisi saada. Voitaneen siksi määritellä minut velkaantuneeksi, mutta ei ylivelkaantuneeksi.

Aikoinaan nuorukaisena kesätöissä ollessani, sekä oppikoulun viidettä luokaa toista kertaa käydessäni opin jotenkin rahan arvon. Silloin kesätöissä porkkanapenkkiä harventaessaan sai jäsenissään tuntea, millainen vaiva oli markan ansaitsemisessa. Palkka oli sidottuna tehtyyn työhön ja se maksettiin tilipussissa kahden viikon välein selvänä rahana tilinauhan kera.

Olin koulun päätettyäni metsätöissä tuntipalkalla ja vieläkin muistan rahattomuuden tunteen ja ennakon eli förskotin tarpeen sekä sen anomisen ja hakemisen hieman häpeällisen vaivan juhannusjuomien hankintaan. Kun työtä vastaan sai palkan rahana, rahalla ostettiin, sekä rahaa myös lainattiin. Velka maksettiin rahalla, silloin tiesi, paljonko oli rahaa ja paljonko oli velkaa.

Viime vuosisadan 1960-luvun lopulla tuli käytäntöön silloisessa soittajakersantin toimessani palkanmaksu pankkitilille, maksuvälineinä olivat käyttöshekit. Siitä vihkosta oli jo melko helppo kirjoitella tilin ylittäviäkin shekkejä. Kun kuukausipalkka maksettiin silloin etukäteen, oli velkaantumisen ja ehkä ylivelkaantumisenkin mahdollisuus melkoinen. Velkaantumista auttoi vielä ruokaostosten hankkiminen kaupasta ”tiliin”, eli vastakirjalla velaksi. Myös osamaksukauppa oli silloin yleistä. Tavallisena ”käyttöluoton” muotona oli tuolloin pankkivekseli, johon oli saatava takaajien nimiä pitkin ja poikin. Velkaantuminen oli siis mahdollista, mutta ei helppoa ja siihen tarvittiin jonkinmoisia vakuuksia sekä edellytettiin asioiden hoitamista ajallaan.

Nykyään kun rahaa ei lapsena ja nuorena tarvitse mitenkään ansaita eikä aikuisenakaan oikeaa rahaa ole käytössä, omistetun ja lainatun rahan määrä on hämärtynyt ja ehkä täysin kadonnutkin. Tätä kirjoittaessani oli päivän ensimmäinen avaamani sähköposti lainatarjous, jossa ilman mitään vakuuksia ja takauksia tarjottiin lainaa muutamasta satasesta kymmeniin tuhansiin euroihin pelkästään sähköisen lomakkeen täyttäen. Tuollaisia tarjouksia ilmeisesti eri lähettäjiltä saattaa tulla päivittäin useita, jolloin ei ole ihmeellistä niihin tarttuminen jopa aiempia luottoja hoitaen suorastaan tyrkytetyllä lainarahalla.

Vaarallisinta koko puuhassa käsittääkseni on, että varsinaista rahaa ja luottoasiakirjoja ei ehkä missään vaiheessa ole konkreettisesti olemassa, vaan kaikki tapahtuu sähköisessä virtuaalimaailmassa, kuten tapahtuvat myös kaikki ostot ja maksut.

”Vanhaan hyvään aikaan” ei ole paluuta, mutta kuitenkin ihminen pysyy perusrakenteeltaan ennallaan, joten jotakin aitoa olemassaolevaa, käsin kosketeltavaa ja siten helposti ymmärrettävää tarvittaisiin myös numeroiden ja taloudellisten resurssien liikuttelussa. Mitä se olisi ja miten toteutettaisi, sen jätän viisaampien keksittäväksi, mutta ongelma on edellä esittämäni. Se ei ole mielipide, vaan havainto erääksi syyksi ylivelkaantumiseen.

Eräs aiempi jo vuosia sitten valittu tangokuningas kertoi, että hän ei voi ottaa enää esiintymispalkkioita pankkitilille, vaan ne pitää ottaa käteisenä. Syyksi hän kertoi pankinjohtajan kertoneen tilin olevan ylitetty, joten eihän sinne silloin mitään mahdu. Onneksi tilanteeni ei ole sellainen, vaan tililleni mahtuvat pienemmät ja suuremmat summat. Niitä mielelläni otankin vastaan tilinumeron kertoen. Siten ehkä pystyn luottonikin hoitamaan tilien mennessä toivottavasti tasan eläkeläisen kiireisenä vähenevän ajan loppuessa.