Viron tasavalta viettää tällä viikolla itsenäistymisensä satavuotisjuhlia. Maa julistautui itsenäiseksi 24.2.1918 Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa muutama kuukausi Suomea myöhemmin. Toisen maailmansodan alussa Neuvostoliitto otti Viron kuitenkin etupiiriinsä ja liitti yhdeksi neuvostotasavalloistaan. Sodan aikana miehittäjä vaihtui muutamaksi vuodeksi, kun Saksa valtasi koko Baltian. Vuonna 1944 neuvostojoukot ottivat Baltian maat uudelleen haltuunsa ja Virossakin alkoi lähes viidenkymmenen vuoden pimeä ja raskas aika.
Myös neuvostoaikana Virossakin, eli silloisessa Neuvosto-Eestissä, urheiltiin. Maasta tuli lukuisia olympiavoittajia ja maailmanmestareita, kuten Ants Antson (pikaluistelu), Jaan Talts (painonnosto), Viljar Loor (lentopallo) ja Erika Salumäe (pyöräily). Kaikki tapahtui kuitenkin punalipun alla ja Neuvostoliiton nimissä.
Neuvostoliitto alkoi kuitenkin murentua sisältä käsin 1980-luvun loppupuolella. Erityisesti Baltian maiden piirissä itsenäisyystoiveet kasvoivat voimakkaasti. Syntyi laulavan vallankumouksen liike. Lopulta 20.8.1991 Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi tasavallaksi. Lähes kaoottiseen tilaan kommunistien vallankaappausyrityksenkin johdosta vajonnut Neuvostoliitto ei kyennyt estämään Viron itsenäistymisprosessia.
Tasan kaksikymmentäkuusi vuotta sitten, helmikuussa 1992, olin Albertvillen pikkukaupungissa seuraamassa talviolympialaisten avajaisia. Joukkueet marssivat juhla-areenalle tavan mukaisesti aakkosjärjestyksessä. Näen edelleen silmissäni, kun itsenäisen Viron olympiajoukkue (Estonia) marssi sini-musta-valkoisissa asuissaan estradille viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen perässään Suomen sinivalkoinen joukkue (Finland). Tuntui kuin koko maailman huomio kohdistui tuolloin Viron lippuun ja Viron joukkueeseen. Maa oli noussut uudelleen itsenäisten kansakuntien joukkoon. Paikalla olleiden virolaisten piirissä tunteiden kirjo oli valtava sisältäen iloa, riemua, kiitollisuutta, kansallistunnetta sekä roimasti tulevaisuuden uskoa. Sain olla itse jakamassa näitä kokemuksia siksi, että Suomen Tele oli Viron olympiajoukkueen pääsponsori yhdessä Neste Oy:n kanssa. Telen ja Nesteen tuella rahoitettiin muun muassa suomalaisen Terinitin valmistamat Viron olympiajoukkueen kisa-asut. Virolla oli Albertvillessä myös yksi mitaliehdokas, yhdistetyn Allar Levandi. Hän ei aivan yltänyt tavoitteeseensa, mutta sijoittui kuitenkin hienosti kuudenneksi.
Juuri nyt meneillään on Pyeongchangin talvikisojen viimeiset kilpailupäivät. Kun kirjoittelin tätä tarinaa, suomalaiset urheilijat olivat saavuttaneet kisoissa kolme pronssimitalia ja kolme neljättä sijaa. Odotettavissa on, että jokunen mitali saattaa vielä tulla. Kaukana ovat kuitenkin ne ajat, kun Suomi keikkui mitalitilastojen kärkikahinoissa. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme. Huippuhiihtäjiä tulee nykyisin muualtakin kuin pohjoismaista. Mäkihyppykin on jo pitkään ollut Norjan lisäksi keskieurooppalaisten heiniä.
Tunteet ovat käyneet kuumina kotikatsomoissa ja mediassa. Ovatko valinnat olleet oikeita? Miksi joku jätettiin rannalle ja joku toinen päästettiin radalle? Ristomatti Hakolakin kuulemma ”romahti”, vaikka hiihti sprinttikisassa itsensä aika-ajon, alkuerien ja välierien jälkeen hienosti finaaliin sijoittuen lopulta kuudenneksi. Miesten ja naisten viestijoukkueet taasen ylsivät molemmat neljänsiksi. Asiantuntijoiden mukaan naisten neljäs sija on kuitenkin heikompi kuin miesten neljäs sija, mitä en oikein halua millään ymmärtää.
Huippu-urheilussa sijoituksia ratkotaan pienillä marginaaleilla. Mika Poutala jäi pronssista kolmen sadasosasekunnin päähän. Ranskalainen ampumahiihtäjä voitti 12,5 km hiihdon ja 20 laukauksen jälkeen kultaa monon mitalla. Krista Pärmäkoski ja Marit Björgen päätyivät samaan loppuaikaan ja jaettuun pronssiin 10 km hiihtorupeaman jälkeen.
Ajattelin vain sanoa, että tekee hyvää, kun yrittää aika ajoin suhteuttaa asioita toisiinsa. Itselleni tätä pohdintaa auttaa kovasti tuo neljännesvuosisadan takainen Albertvillen kokemus. Isot asiat ovat oikeasti isoja ja vähän pienemmät sittenkin pieniä.