Sunnuntai-iltana näytti selvältä, että Vladimir Putin valitaan isolla ääniosuudella Venäjän seuraavaksikin presidentiksi. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme mieheltä, joka on nostanut itsensä parissa vuodessa KGB:n agentista maan vt. presidentiksi olematta kertaakaan ehdolla valtakunnallisissa tai alueellisissa vaaleissa. Varsinaisissa vaaleissa puoli vuotta myöhemmin hän sai virallisen aseman 52 %:n ääniosuudella. Myöhemmin Putinin vaalikannatus on ollut merkittävästi runsaampaa. Nyt hän saanee vajaat 75 % äänistä. Kun alustavat tulokset alkoivat selvitä, Putin totesi, että ensimmäistä kertaa nyky-Venäjän historiassa kommunistisen puolueen ehdokas tuli toiseksi. Itse tulkitsen tämän niin, että Putin haluaa korostaa olevansa ”keskitien kulkija” ja että hänen takanaan vaanii vieläkin jyrkempi lännen vastustaja.
Putin on taitava luomaan ”tilanteita” niin kotimaassaan kuin kansainvälisen politiikankin alueella oman kannatuksensa maksimoimiseksi. Muistissa ovat Georgian sota, Tsetshenian kähinät, Krimin valloitus ja osallisuus itä-Ukrainassa tunnustuksettomilla joukoilla sisällissotaan. Toimittaja Anna Politkovskajan ja varapääministerinäkin toimineen Boris Nemtsovin teloitukset sekä ainakin parin entisen KGB-upseerin myrkyttämiset kuuluvat samaan sarjaan. Kaikki nämä ajoittuivat vaalien alle enkä ihmettele, etteikö näillä operaatioilla saatu runsaasti Suur-Venäjän perään haikailevia äänestäjiä.
Toinen Putinille ominainen piirre on lännen syyttäminen kaikesta. On sitten kyse Ukrainasta tai vaikkapa KOK:n ja Kansainvälisen antidopingtoimiston päätöksistä sulkea Venäjä olympiakisoista. Olympiakisojen jälkeen Putin lahjoitti näyttävästi mitalisteille hulppeat maasturit. Kultamitalisteille, jääkiekkoilijat mukaan lukien, Suomessa yli 150 000 euroa maksavat loistoautot.
Putinin trauma liittyy Neuvostoliiton romahtamiseen. Sitä hän pitää maansa suurimpana katastrofina. Nyt hän tuntuu rakentavan eri keinoin samansuuntaista imperiumia, mitä Venäjä oli tsaarin aikana ja Neuvostoliitto ”parhaimmillaan”.
Edellä oleva on aika korutonta kertomaa. Moni lukija voi varmaankin kritisoida kirjoitukseni yksityiskohtia, mutta yleiskuva lienee tämä.
Suomen suhde Venäjään liittyy ennen muuta ulkomaankauppaan ja turvallisuuteen. NL:n romahtaessa ulkomaankaupastamme lähti iso osa. Kun siitä oltiin pääsemässä taas jaloilleen, alkoivat lännen ja Venäjän pakotteet syödä hyvää kasvua. Mitä turvallisuusasioihin tulee, NL:n miehittämien maiden vapauduttua nämä liittyivät sekä Euroopan Unioniin että Natoon. Suomi ehti Unioniin toki ennen näitä, mutta ei edelleenkään ole kyennyt tosiasiallisesti päättämään suhteestaan Natoon. Monet sanovat, että kun Suomella on yli 1 300 km maarajaa Venäjän kanssa, tätä ei pidä hermostuttaa. Esimerkiksi Viron kanta on aivan toinen. Juuri siksi, että heillä on yhteistä rajaa Venäjän kanssa, Natoon piti liittyä. Sillä he saivat haluamansa turvallisuusselkänojan.
Kaikesta edellä olevasta huolimatta, Suomen ehdoton etu on, että meillä on jatkuva yhteys Venäjän poliittiseen johtoon. Yhtäältä elinkeinoelämän on oltava koko ajan valmis käyttää itänaapurin tarjoama hyöty – läheisyys ja liikenneyhteydet – heti, kun Venäjän tilanne normalisoituu. Silloin nimittäin alkaa sellainen rumba, että pois alta, niin Etelä-Karjalan kuin Kymenlaaksonkin raja-asemilla molempiin suuntiin.
