Peitin hiljattain läppärin kameran linssin tarralapulla. Kaveri oli edellisenä iltana kertonut kiinalaisesta ohjelmasta, jolla kuka tahansa pystyi katselemaan kuvaa mistä tahansa web-kamerasta. Tai jotenkin sinnepäin se juttu meni. En kuunnellut kovinkaan tarkasti, koska kaikenlaiset vakoiluvouhotukset ovat aina olleet mielestäni jonninjoutavia.

Enkä minä tälläkään kertaa pelästynyt. Lähinnä nauratti, kun ajattelin, mitä minun web-kamerastani näkyisi: likaisissa hiuksissa ja rikkinäisessä kotipaidassa pöydän äärellä röhnöttävä nainen, joka huokaillen ja päätään rapsutellen yrittää saada kolumnia kirjoitettua. Taustalla pilkottaisi pyykkiteline täynnä tylsiä, mustia sukkia ja kalsareita.

Mitähän ne kiinalaiset – tai muut tirkistelystä iloa hakevat it-nörtit – tästä näkymästä saisivat irti? Tätä miettiessä muistin yhtäkkiä erään lapsuuteni kesän, kun rempseä karjalaismummoni päätti ottaa pihalla aurinkoa yläosattomissa. Orapihlaja-aita oli juuri leikattu matalaksi, joten pihan takana kulkevalta metsäpolulta oli mummolaan suora näköyhteys. Kauhistelin asiaa, mutta mummo totesi nauraen, että ”jos joku tahtoopi tämmöstä vanahaa eukkoa tuijotella, ni tuijottakkoon!”

Mutta eipä mummokaan olisi nauranut, jos aidan taakse olisi tullut joku kameran kanssa. Kuvaaja olisi varmaan ajettu matkoihinsa luudalla huitoen ja melko värikkäin sanoin noituen.

Alkoi ärsyttää pelkkä ajatuskin salakuvaamisesta, joten näytin web-kameralleni kieltä ja piilotin linssin.

Todellisuudessa web-kamerat lienevät murheista pienin, jos omaa yksityisyyttään haluaa oikein tiukasti vaalia. Henkilökohtaisia tietojani on jo jaettu ties minne, koska olen itse antanut ne esimerkiksi Facebookin, Instagramin, LinkedInin, Twitterin ja WhatsAppin käyttöön. Googlekin kuulemma tallentaa puhettani ja varmasti kaikenlaista muutakin.

Luultavasti näiltä jää pimentoon ainoastaan se, mitä ostan ruokakaupasta. Ja senhän tietävät puolestaan S- ja K-ryhmä. Lompakossani majaileva kanta-asiakaskorttien kasa tietää taatusti myös, mitä kissani syövät, minkä kokoisia vaatteita käytän ja mitä kirjoja luen.

Silti käytän edelleen kiltisti kanta-asiakaskorttejani ja kaikkia kännykkäni sovelluksia. Pitäisi olla hirveän huolestunut, mutta en yhtään viitsi. Salakavala tietojen kerääminen tuntuu niin kaukaiselta ja vähän epämääräiseltä asialta. En jaksa ymmärtää, mitä ne suuret yritykset tekisivät minun tiedoillani ja mitä haittaa siitä minulle on.

Web-kamera on konkreettisempi. Sen piilottaminen tuntui samalta kuin se, että aina pankkiautomaatilla käydessään peittää lompakolla näppäimet, kun naputtelee tunnuslukua. Tai se, että kääntää kotona sälekaihtimet kiinni, etteivät ohikulkijat kurki sisälle.

Hiljattain uutisoitiin, että Facebookin keräämiä tietoja oli käytetty hyödyksi Donald Trumpin vaalikampanjassa. Ehkä sittenkin pitäisi alkaa huolestua.