Joka kerta kun seison bussikatoksessa tai entisellä linja-autoasemalla, ärsyynnyn. En nimittäin haluaisi odottaa bussia tuulessa ja tuiverruksessa pienen kiikkisen avokatoksen alla. Saattaa käydä niinkin, että sataa vettä tai lunta ja kastun läpimäräksi.
Bussimatkaajat yleensä tulevat pysäkeiltä tai laituripysäkeiltä, ainakin Kotkan keskustoissa. Aikatalut heittelevät, jos on runsaasti matkaajia. Yleensä aikuisväestö seisoo ja joutuu jonossa hännille. Nykynuoret harrastavat penkeillä puhelinseurustelua ja lopulta ryntäävät ekoina bussiin.
Nykyiset reitit ovat kaupunkikeskustojen reunoilla. Melkein täytyy olla oma menopeli päästäkseen pysäkille tai taksi ja ainakin silloin, jos on kantamuksia mukana.
Kaikkeen tottuu, sanotaan. Ei varsinkaan totu, jos bussinodottajalle tulee hätä ja pitää etsiä lähivessa kaupasta tai baarista tai mennä katoksen kupeeseen tarpeille, yleensä kapakasta saapuvat miehet. Parempi tietenkin kadulle, pensastoihin tai kirkkopuistoon kuin bussissa penkille ja lattialle.
Mutta kaupunkisuunnittelijat jatkavat sinnikkäästi visioitaan, kaavailevat asemia ja reittejä, jotka paperilla ja ruudulla linjautuvat hyvin kaupunkikarttaan. Haminassa eikä Kotkassakaan vielä tiedetä, missä linja-autoasemat lopulta sijaitsevat, vai sijaitsevatko missään? Matkustajaa ei paljon lohduta puolen tai täyden vuoden odottaminen. Päättäjille näyttää viivyttely sopivan, vaikka kaupunkistrategioihin on kirjattu, että ”pyritään tiivistämään nykyistä rakennetta ja säilyttämään joukkoliikenteen mahdollisuudet”.
Ikävästi on asiat matkustajien kannalta, jos pyritään vain säilyttämään eikä kehittämään, sillä nykyisellään joukkoliikenne ei pavele asukkaita yhdenvertaisesti, ei edes keskustoissa. Liikennettä nimittäin tarvitaan sinne ja sieltä, minne halutaan ihmisiä ja missä joudutaan asioimaan tai missä halutaan viihtyä ja virkistyä, kuten vaikkapa teatterissa ja tapahtumissa. Bussien pitäisi olla ihmisiä varten eikä ihmiset bussifirmoja varten. Minäkin entinen innokas bussimatkaaja turvaudun mieluummin omaan autoon tai jään sohvaperunaksi kuin käytän hankalaa ja osittain lähes olematonta joukkoliikkumista.
Katoksessa seisoessani en voi olla haikailettamatta vanhoja hyviä aikoja, jolloin linja-autoasemat olivat myös kohtaamispaikkoja kahviloineen ja ilmaisine vessoineen, myös nuorille. Iltaisilla katu- ja puistokävelyillä yksi määränpää ainakin Haminassa olivat aseman sisätilat. Kylmällä oli mukava käydä lämmittelemässä, ja kyllä bussin lähtöä olisi hauskempi odotella laituriin saapuneessa linja-autossa kuin nykykatoksissa. Paremmasta on menty huonompaan.
Helsingin Kamppi on perusesimerkki toimivasta liikenneasemasta. Kamppia käyttävät kaikenlaiset kulkijat niin kauko- kuin lähimatkaajat, myös metrolaiset, eikä rautatieasemakaan ole kaukana. Ratikkalippujakin voi ostaa sisätiloissa R-kioskilta. Odottajille ja läpikulkumatkaajille on tarjolla kauppoja ja ruokapaikkoja, kaikenlaista tarpeellista sekä tarpeetontakin ajankulua.
Kampin kaltainen monitoimitalo liikeyrityksineen ja jopa asuntoineen voisi olla missä tahansa kaupungissa mitoitettuna kaupungin ja asukkaitten tarpeisiin ja toiveisiin.
Hyvä asema on kaupungin sydän.
